Olen psykiatrian erikoislääkäri ja eMBA. Suurimman osan työuraani (20 v ) olen toiminut omassa yrityksessäni lääkärinä, kouluttajana ja psykoterapeuttina . N. 10 vuotta sitten palasin kuitenkin takaisin julkiselle sektorille tavoitteenani käyttää kaikkea oppimaani yhteiseksi hyväksi. Hakeuduin esimieskoulutuksiin, ja viimeksi suoritin eMBA-tutkinnon. Olen kokenut vahvasti, että tarvitsen näkemyksiä ja tukiverkostoa lääketieteen ulkopuolelta pystyäkseni muuttamaan perinteisiä ja syvälle juurtuneita toimintamalleja. 

Aloitin nykyisessä työpaikassani KEVAssa johtajaylilääkärinä 1.3.2021. Lisäksi toimin sivutoimisesti  HUSissa Terapiat etulinjaan hankkeen ylilääkärinä / projektipäällikkönä.  

Psykiatria sekä mielenterveys- ja päihdeongelmat ovat liian kauan eläneet suljettujen ovien takana pitäen syvimmät salaisuudet piilossa ja häpeän kuorruttamana. Kulttuurin muutos ja  stigman poistuminen eivät tapahdu salassa, vaan tarvitaan asioiden ja ilmiöiden nostamista esille kaikkien luettavaksi ja mietittäväksi. Mielenterveysala ei kuitenkaan ole yksin ongelmiensa kanssa. Toimimattomat ja syrjäyttävät järjestelmät ja kulttuuri ovat olemassa monessa muussakin paikassa, missä niitä ei vain heti huomaa. Näistä kaikista haluan kirjoittaa tässä blogissani, joka toivottavasti kiinnostaa ihmisiä erilaisista lähtökohdista.

Terveisin Tuula Metsä

28.10.2021

Huoli kasvavista mielenterveysongelmista on elänyt keskusteluissa jo joitakin vuosia. Sairauspäivärahakaudet ja eläkkeiden lukumäärät ovat lisääntyneet, lisäksi ongelmien aiheuttama kustannuskehitys yhteiskunnalle on ollut huimaa. Jotta mielenterveystyön kehityskulkua voisi ymmärtää, on tehtävä katsaus menneeseen.

Mielenterveyskysymyksiin liittyvä kulttuurinmuutos on vielä kesken, ja vanhat sairauskeskeiset toimintamallit ja asenteet nostavat helposti päätään niin työmaailmassa kuin terveydenhuollon puolellakin. Vaikka mielenterveysongelmiin liittyvä stigma on vähentynyt, ihmiset joutuvat yhä kohtaamaan eriarvoisuuden ja huonommuuden tunnetta työyhteisöissä ja hoitojärjestelmissä.

Mielenterveys on nähty strategisena voimavarana vasta verrattain lyhyen aikaa. Merkittävin muutos, jolla on ollut vaikutusta mielenterveysongelmiin suhtautumisessa, tapahtui vasta 1990-luvun alussa, kun psykiatria tuli osaksi muuta erikoissairaanhoitoa.

Psykiatrisen hoidon historia oli pitkään sairaalahoidon historiaa

Ensimmäinen mielisairaala valmistui Helsingin Lapinlahteen 1841. Sitä ennen vaikeita psykiatrisia potilaita oli 1600- ja 1700-luvuilla siirretty Seilin saarelle yhdessä spitaalisten kanssa. Tuolloin saarelle sijoitetut sairaat elivät eristyksessä muusta maailmasta, eikä toivoa saarelta poistumisesta ollut sinne astumisen jälkeen.

1800-luvun lopulla valmistuivat Niuvanniemen ja Vanhan Vaasan valtion mielisairaalat. Sen jälkeen sairaaloita nousikin ympäri Suomea tiuhaan tahtiin. 1950-luvun lopulla sairaalaverkoston rakentamisen jälkeen Suomessa oli väestömäärään suhteutettuna enemmän psykiatrisia laitospaikkoja kuin missään muualla koko maailmassa.

Sairaaloiden toimintaa viitoitti näkemys, että mielisairaudesta ei voi parantua, ja että mielisairaat kykenevät vain avustaviin maataloustöihin. Hoidot perustuivat lähinnä eristämiseen, seinään kahlehtimiseen, pitkiin pakollisiin kylpyihin, insuliini- sekä sähköshokkihoitoihin ja jopa lobotomiaan, jossa yhteyksiä eri aivoalueiden välillä katkaistiin kirurgisesti.

Ihmisoikeusajattelun näkökulma laajeni hyvinvointivaltiota luotaessa

Euroopan sosiaalisia oikeuksia käsittelevä peruskirja hyväksyttiin vuonna 1961. 1960-luvun yhteiskunnallinen liikehdintä vaikutti siihen, että laitoksiin kerätyt eri tavoin sairaat ja vammaiset kansalaiset alettiin nähdä ihmisoikeusajattelun näkökulmasta.

Yhteiskunnan rakenteet muuttuivat merkittävästi hyvinvointivaltiota luotaessa. Työmarkkinoiden toimintaa organisoitiin uudella tavalla, ja samassa yhteydessä kehitettiin kaikkia koskeva eläkejärjestelmä.

Suhtautuminen psykiatrisiin potilaisiin muuttui sosiaalipsykiatrisen ajattelun leviämisen myötä. 50-luvulla kehitetyt psykoosilääkkeet muuttivat osaltaan suuresti potilaiden hoitoja. Sotainvalidien työhuollon järjestäminen vauhditti invaliditeettikäsitteen käyttöönottoa.

Kuntoutuksen toivottiin palauttavan kaikki kansalaiset työvoiman piiriin, sillä maa kärsi työvoimapulasta. Kaikille vammaisille ei taattu oikeutta kuntoutukseen, vaan ainoastaan sodan vuoksi kunniakkaasti vammautuneille.

Kansalaisten ohella ryhdyttiin puhumaan toisenlaisista vammaisista – eri syistä vajaamielisistä ihmisistä, joiden vammaisuus ilmeni ruumiillisen vamman sijaan sosiaalisesti poikkeavana käytöksenä. Tähän ryhmään luettiin mielisairaat, epilepsiaa sairastavat ja vajaamieliset ihmiset.

Psykiatrian 1990-luvulla alkaneet uudistukset ovat jääneet pahasti puolitiehen

Vuonna 1952 voimaan tullut mielisairaslaki oli määrännyt psykiatrisen terveydenhuollon toimimaan erillään muusta terveydenhuollosta sekä sairaala- että avohoitona. Ainoastaan lasten ja nuorten psykiatrista toimintaa toteutettiin jossain määrin osana perusterveydenhuoltoa tai sosiaalihallituksen alaisena toimintana.

Vuonna 1972 uudistettuun kansanterveyslakiin ei sisällytetty psyykkisten ongelmien hoitovastuuta, vaan se jäi edelleen erillisen mielisairaanhoitojärjestelmän varaan. Vasta vuonna 1991 voimaan tullut erikoissairaanhoitolaki lakkautti mielisairaanhoitopiirit ja toi psykiatrian sairaanhoitopiirien toimintaan somaattisten erikoisalojen kumppaniksi.

Samaan aikaan mielisairaanhoitolakia uudistettiin avohoitopainotteisemmaksi, ja tämän seurauksena seuraavan 20 vuoden aikana 80 % psykiatrisista sairaalapaikoista lakkautettiin. Uudistus jäi valitettavasti 90-luvun laman jalkoihin, ja siihen liittyen iso osa avohoidon kehittämiseen suunnatuista resursseista ohjautui muualle. Avohoitoa ei ole tämän jäljiltä saatu vieläkään toimivaksi. Psykiatrinen palvelujärjestelmä ontuu pahoin, ja pula osaavista työntekijöistä on jo ylittänyt kriittisen rajan.

Mielenterveys voimavarana on oivallettu strategiatasolla

Keskustelu mielenterveysongelmista ja toisaalta mielenterveyden merkityksestä käy nykyisin vilkkaana. Mielenterveysongelmiin ja vakavampiin sairauksiinkin liittyvä stigma on eittämättä vähentynyt, mutta siitä huolimatta ihmiset joutuvat kohtaamaan eriarvoisuuden ja huonommuuden tunnetta työyhteisöissä ja hoitojärjestelmissä. Ongelmat nähdään edelleen pitkälti yksilön ongelmina, vaikka yhteisönäkökulman ymmärrys alkaakin herätä.

Mielenterveys voimavarana ja jopa yritysten kilpailuvalttina on oivallettu strategiatasolla.

Kansallinen Mielenterveysstrategia ja Mielenterveyden manifesti työelämään ovat uusia dokumentteja, jotka viitoittavat ajattelua vahvasti toisia arvostavan ja hyväksyvän käyttäytymisen, erilaisuuden ymmärtämisen, kehitystä tukevan vuorovaikutuksen ja varhaisen välittämisen äärelle.

Siitä huolimatta keinot viedä tämä strategia käytäntöön ovat usein puutteellisia. Mielenterveyskysymyksiin liittyvä kulttuurinmuutos on vielä kesken, ja vanhat sairauskeskeiset toimintamallit ja asenteet nostavat helposti päätään niin työmaailmassa kuin terveydenhuollon puolellakin.

Mielenterveyteen panostava ajattelu on nuorta, ja samaan aikaan mielenterveyshäiriöiden stigma ei ole niin himmeä kuin ehkä toivoisimme.

Muutokselle täytyy antaa aikaa, toisaalta ymmärryksen lisääntyminen kentän moninaisuudesta lisää jokaisen omaa mahdollisuutta vaikuttaa arvoihin ja asenteisiin. Yritys- ja organisaatiomaailmassa muutos lähtee aina johdosta ja esimiestyöstä. Minkälaista käytöstä ja toimintakulttuuria arvostetaan ja palkitaan, minkälaista esimerkkiä johto itse näyttää?

Kulttuurinmuutos seuraa toiminnan muutosta, ei papereihin kirjoitettua strategiaa.

Hyvä mielenterveys on menestystekijä

Keva haluaa olla yritysten ja organisaatioiden tukena tässä kulttuurinmuutoksessa, missä toimintaa suunnataan lisääntyvästi häiriöiden korjaamisesta kohti vaikuttavia, mielenterveyttä tukevia ja vahvistavia palveluita. Hyödynnämme jo olemassa olevia ja luomme yhdessä uusia toimintamalleja ja työkaluja muutoksen tueksi.

Me kaikki ansaitsemme työyhteisön, missä kenenkään ei tarvitse pärjätä yksin, missä arvostetaan kohtuutta ja toinen toistamme sekä käyttäydytään hyvin.

Näemme hyvän mielenterveyden menestystekijänä, jota kannattaa vaalia.

Työ voi osaltaan tukea mielenterveyttä ja ennaltaehkäistä ongelmia, toisaalta se voi mahdollistaa toipumista. Pidetään siis avaimet mielenterveyden kehittämiseen vahvasti työpaikkojen omissa käsissä.

Yt. Tuula

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Lähdeaineisto Helsingin yliopisto Suomalainen mielenterveyspolitiikka: Julkisen vallan ohjaus mielenterveyden häiriöön sairastuneiden ihmisoikeuksien turvaamiseksi (Helda.helsinki.fi) Karoliina Ahonen Akateeminen väitöskirja 2020

4.8.2021

Kesälomien jäljiltä on tullut aika palata Terapiat etulinjaan -hankkeen tilanteeseen. Keväällä edellisessä blogikirjoituksessani kirjoitin isoista haasteista mielenterveys- ja päihdetyön palvelupoluissa varsinkin etulinjassa. Ongelmana näyttäytyi erityisesti palveluiden porrasteisuuden epämääräisyys ja sitä kautta suuren asiakas- ja työmäärän ohjautuminen pääasiassa mielenterveys- ja päihdetyön ammattilaisille. Näin hoidon tarpeen arvio ja myöhemmin hoidon aloitus viivästyivät ratkaisevalla tavalla.  Terapiat etulinjaan -hankkeen tiimoilta olemme yhdessä HYKS-erva -alueen tulevien hyvinvointialueiden toimijoiden kanssa pureutuneet tähän epäkohtaan ja miettineet hankkeen uusien työkalujen toimivuutta ongelman selättämisessä. Ja mitä siitä onkaan seurannut?

Olen työurani aikana tehnyt sekä töitä perusterveydenhuollossa että yhteistyötä perusterveydenhuollon kanssa niin yksityissektorilta kuin erikoissairaanhoidostakin käsin. Koko ajan ajatukseni on ollut, että perustasolla sekä yleisterveyden että mielenterveys- ja päihdetyön puolella todella halutaan ratkaista mielenterveys- ja päihdeongelmiin liittyviä haasteita eikä suinkaan vain ohjata asiakkaita muiden hoidettavaksi. Haasteina ovat olleet kokemus osaamisvajeesta sekä toimivien työvälineiden puuttuminen. Tämä on tullut hyvin selväksi myös kuluneen vuoden aikana yhteisissä keskusteluissa. Monet työntekijät erityisesti yleisterveyden vastaanotoilla ovat kokeneet todella ristiriitaisena ja kuluttavana sen, että hyviä hoitokeinoja ei ole ollut käytettävissä. Ainoaksi vaihtoehdoksi on jäänyt asiakkaan ohjaaminen eteenpäin, vaikka tiedossa onkin ollut jonojen kohtuuton pituus. Kun keskustelujen myötä on syntynyt yhteinen ymmärrys siitä, että Terapiat etulinjaan -hanke tulee tarjoamaan näitä puuttuuvia työkaluja sekä tietysti koulutuksen niiden käyttöön ja sisään rakennetun konsultaatiojärjestelmän (terapiakoordinaatio), asenneilmapiiri on nopeasti kääntynyt ja vapauttanut hyvin innostuneen ja odottavan ilmapiirin.  Ajatus siitä, että vastuu mielenterveys- ja päihdeoireiden hoidosta kuuluu ihan meille jokaiselle, ei olekaan enää tuntunut niin hankalalta. 

Minkälaisilla työvälineillä sitten ryhdymme yhteistä voimaamme herättämään ja kasvattamaan? Kaikki lähtee siitä, että meillä on toimiva ja helppokäyttöinen hoidon tarpeen arvio ihan kaikkien käytettävissä. Tähän tarpeeseen on rakennettu navigaattoria, jonka ensiversiota on jo pilotoitu loppukeväästä. Syyskuussa navigaattori saa ensimmäisen digitaalisen muotonsa, ja siitä odotetaan ratkaisevaa prosessin sujuvoittajaa tällä hetkellä moninaiseen ja kompleksiseen alkuvaiheen arviointityöhön. Koulutuskokonaisuutta on rakennettu erityisesti perustason tarpeeseen, ja koulutukset käynnistyvät toden teolla syksyn 2021 aikana. Yleisterveyden puolelle on suunnattu navigaattoriopin lisäksi Mielenterveystalon materiaaliin pohjautuva ohjatun omahoidon koulutuskokonaisuus, joka antaa henkilöstölle eväitä tukea asiakkaiden digitaalisia hoitopolkuja. Lisäksi voi  hankkia oppia terapeuttisiin vuorovaikutustaitoihin, potilaan tilanteen tapausjäsennykseen ja kogniitivisen terapian perusteisiin. Samalle portaalle asettuu myös mahdollisuus ohjata asiakkaita ryhmähoitoihin ja HUSin ylläpitämään nettiterapiaan. Nämä hoitomuodot ovat riittäviä jo varsin suurelle joukolle apua hakevista. 

Seuraavaan hoitokokonaisuuteen sijoittuvat sitten varsinaiset etulinjan lyhytterapiat (mm. masennuksen, ahdistuksen unettomuuden, akuutin kriisin ja riippuvuuksien hoitomallit).  Tässä vaiheessa näihin hoitomalleihin koulutetaan ensisijaisesti perustason mielenterveys- ja päihdetyön ammattilaisia, mutta mikään ei jatkossa estä yleisvastaanottojen henkilöstöä hakeutumasta myös näihin koulutuksiin, jos innostus herää. Etulinjan lyhytterapiat ovat 5-10 käyntikerran kokonaisuuksia. Edelleen jatkuu mahdollisuus ohjata potilaita myös ostopalveluna hankittavaan 20 kerran lyhytpsykoterapiaan ja Kelan kuntoutuspsykoterapiaan. Toiveissa toki on, että kun ihmiset pääsevät sujuvasti ilman jonoja tarpeenmukaiseen hoitoon, raskaampia hoitoja tarvitaan tulevaisuudessa vähemmän.  

Kaiken tämän kruunaa hoitojen vaikuttavuuden arviointi, ja sitä ollaan rakentamassa yhdessä laaturekisterijärjestelmän kanssa. Selkeitä ja arjen työssä helppokäyttöisiä, mutta samalla informatiivisia, mittareita mietitään juuri tällä hetkellä kuumeisesti. Vaikuttavuuden mittaaminen on ensiarvoisen tärkeää, jotta jatkossa voimme kehittää toimintaamme oikeaan suuntaan. 

Koko psykiatriurani aikana en ole koskaan ennen ollut näin vakuuttunut siitä, että olemme tekemässä jotakin erittäin merkityksellistä. Sekä HUSin että KEVAn ylilääkärin rooleissa näen mielenterveys- ja päihdeongelmien hoidon haltuun saamisen keskeisenä asiana ihmisten hyvinvoinnin ja työssäjatkamisen ja -jaksamisen kannalta. Jatkossa toivon yhteistyön laajenevan muuallekin Suomeen, ja lisäksi työterveyshuoltojenkin kanssa voitaneen löytää yhteisiä intressejä.

Terveisin Tuula

14.2.2021

Vuodenvaihde 2020-2021 on ollut työelämässäni suurten muutosten aikaa. Heti tammikuun alusta pääsin mukaan HUSin Terapiat etulinjaan -hankkeeseen ylilääkäriksi / projektipäälliköksi, ja sen lisäksi tulin valituksi Kevan johtajaylilääkäriksi 1.3.2021 alkaen. Ja mikä parasta, minun on jatkossa mahdollista yhdistää nämä kaksi merkittävää tehtävää, koska kaikki osalliset näkivät synergiaedun suurena. Kevan näkökulmiin palaan sitten, kun työ siellä on päässyt alkamaan. Nyt haluan tuoda esille sen, mitä hankkeella tavoitellaan.

Terapiat etulinjaan -hankkeen tavoite on onnistua siinä, missä hankkeet usein epäonnistuvat. Hankkeen aikana pyritään HYKS-erva alueelle rakentamaan toimivat matalan kynnyksen mielenterveys- ja päihdepalvelut, jotka jäävät elämään myös hankkeen jälkeen. Hanke toteutetaan tiiviissä yhteistyössä perustason toimijoiden ja Tulevaisuuden Sote-keskus -hankeorganisaatioiden kanssa. Näin äkkiseltään tämä saattaa kuulostaa korkealentoiselta ja utopistiseltakin suunnitelmalta. Mutta kun hankesuunnitelmaan perehtyy, sieltä voi löytää useitakin tavoitteen toteutumista puoltavia seikkoja. 

Psyykkinen sairastaminen on pysynyt jo pitkään varsin samanlaisena, mutta mielenterveys- ja päihdepalveluiden tarve on lisääntynyt nopeasti useastakin syystä, joita on ansiokkaasti tarkasteltu moninaisissa julkaisuissa. Erityisesti perustason ensilinjan matalan kynnyksen palveluista ja näyttöön perustuvista etulinjan terapioista on pulaa, ja toisaalta esh:n poliklinikat ovat ylikuormittuneet. Kelan kuntoutuspsykoterapiaa hakevien ja saaneiden henkilöiden lukumäärät ovat nousseet vuodesta 2011 alkaen vuodesta toiseen yli 10 %. Osassa maata kuntoutuspsykoterapiaa käytetään paikkaamaan julkisen terveydenhuollon resurssipulaa. Asiakkaiden odotukset muuttuvat, ja apua haetaan entistä enemmän. Ollaan tultu tilanteeseen, missä vuosien varrella rakentunut kulttuuri ohjata mielenterveysterveys- ja päihdehäiriöiden hoidon tarpeen arvio  kategorisesti mielenterveysammattilaisille, ei enää onnistu. Mielenterveysammattilaiset eivät yksin kykene tyydyttämään palveluntarvetta. Tämä tulee helposti ymmärrettäväksi tilastoja katsomalla. Tällä hetkellä mielenterveys- ja päihdehäiriöt johtavat jo sairauspäiväraha- ja eläketilastoja. On täysin kestämätön ajatusmalli, että pieni mielenterveysammattilaisten joukko kykenisi hallinnoimaan tätä potilasvirtaa ilman muiden ammattilaisten apua ja siinä samalla kääntämään tilastoja parempaan suuntaan. Tätä yritettäessä mielenterveys- ja päihdepalvelut ovat viime vuosien aikana ruuhkautuneet pahasti. Pahimmillaan potilaat jonottavat 1-2 kuukautta päästäkseen ensimmäiseen arvioon hoidosta puhumattakaan.

On aivan keskeistä, että tässä tilanteessa pystytään yhteisvoimin rakentamaan puuttuvan palikan ensimmäisen sivu, hoidon tarpeen arvio, joka kykenee seulomaan ja segmentoimaan potilaat jokaiselle tarpeenmukaiseen palveluun. Hoidon tarpeen arviota auttamaan ollaan rakentamassa "uutta toivoa", navigaattoria, sekä terveydenhuollon että soveltuvin osin myös esim. sosiaalitoimen ja sivistystoimen käyttöön. Navigaattorin tavoitteena on ripeän arvion tekemisen kautta nopeuttaa hoitoon pääsyä. Navigaattori tunnistaa tarkoituksenmukaisen hoitomuodon, parantaa arvioiden laatua ja minimoi arvioinnin sitomaa resurssia. Navigaattoria voi käyttää digitaalisesti, lomakepohjaisesti tai puhelinversiona, ja tarvittaessa (vakavat oireet) se ohjaa henkilön kasvokkaiselle arviokäynnille. 

Tulihan se sieltä, taas ollaan siirtämässä perustasolle uusia vastuita, mutta mistä tähän resurssit , osaaminen ja motivaatio? Nämä kysymykset nousevat vääjäämättä esille, ja täysin aiheesta. Mielenterveys- ja päihdeongelmat koetaan hoitohenkilöstön keskuudessa yleisesti haasteellisina. Kulttuuri, missä terveysaseman henkilöstön rooliksi on jäänyt lähinnä potilaiden ohjaaminen / lähetteen teko mielenterveys- ja päihdeyksikköön, on syvään juurtunut. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö nämä ammattilaiset kohtaisi mielenterveys- ja päihdeasiakkaita puhelimen, sähköisen yhteydenpitojärjestelmän tai läsnäolovastaanoton kautta. Usein nämä kohtaamiset koetaan hyvinkin kuormittavina, kun työkalupakista ei löydy sopiaa auttamisen tapaa.

Voisiko ajatella, että navigaattorin kaltaisella työvälineellä eteenpäin ohjaaminen mielenterveys- ja päihdepalveluihin voitaisiin välttää varsinkin sellaisten potilaiden kohdalla, jotka esim. haastavassa elämäntilanteessa pärjäisivät hyvin jo olemassa olevien verkkopohjaisten omahoito-ohjelmien  tuella, kunhan saisivat ystävällisen ohjauksen palveluiden ääreen ja pientä tukea niiden käytössä? Tätä ohjausta kykenisivät hyvinkin tekemään si-so-te -kentällä (sivistys-, sosiaali- ja terveystoimi) toimivat ammattilaiset, eikä siihen kuluisi sen enempää aikaa kuin jatkohoidon selvittelyyn, lähetteen tekoon ja tuen tarpeessa olevien ihmisten pahan mielen vastaanottamiseen, kun palveluita ei tahdo riittää. Uskon, että kun ammattilaiset saavat oikeanlaiset työkalut käyttöönsä, kyky hoitaa mielenterveys- ja päihdeasiakkaita lisääntyy, ja sitä myötä työtyyväisyys ja kokemus työn hallinnasta tämän potilasryhmän kohdalla paranee.

Terapiat etulinjaan -hankkeet tavoitteet ovat toki paljon enemmän kuin vain hoidon tarpeen arvion ja navigaattorin rakentaminen. Tämän vaiheen onnistuminen on kuitenkin ensiarvoista,  jotta yhteinen ymmärrys mielenterveys- ja päihdepotilaiden hoitoon tarvittavasta resurssista etulinjassa saataisiin luotua. Ja kuten jo aikaisemmin kävi ilmi, kyse ei niinkään ole työmäärän lisäämisestä vaan sen suuntaamisesta toisin. Kaikki tämä vaatii kuitenkin asennemuutosta, joka voi vähitellen johtaa kulttuurimuutokseen ja sitä kautta uudenlaiseen toimintaan. Tarkoitus on, että muutosten myötä kaikki voittavat (kts. kuva alla).   

Hankkeen muista, mm. koulutukseen, etulinjan lyhytterapioihin ja terapiakoordinaatioon sekä vaikuttavuuden seurantaan liittyvistä tavoitteista jatkan seuraavassa kirjoituksessa. Jos kovasti kiinnostuit, pääset jo etukäteen tutustumaan asioihin terapiatetulinjaan.fi -sivustolta. 

Terveisin Tuula

22.08.2020

Yhteiskunnassa on juuri nyt kova hätä siitä, miksi nuoret ihmiset uupuvat, masentuvat ja pahimmassa tapauksessa joutuvat eläkkeelle jo ennen kuin työelämä on oikeastaan päässyt edes alkuun. Tiedetään, että varsinainen psyykkinen sairastavuus ei ole lisääntynyt, lähtökohtaisesti suomalaiset ovat terveempiä, onnellisempia ja työkykyisempiä kuin koskaan aikaisemmin. Siitä huolimatta monenlainen psyykkinen oireilu tuntuu kuormittavan kansalaisia ei vain Suomessa vaan ympäri maailmaa. Syiksi on haettu mm. poliittisen ilmapiirin räjähdysherkkyyttä, ilmastonmuutosahdistusta, kiirettä ja epävarmuutta työpaikoista, suorituspaineita, somen mukanaan tuomaa vertailua, odotusten ja todellisuuden välistä ristiriitaa, vapaa-ajan ylisuorittamista sekä liian lyhyitä yöunia ja niukkaa palautumista.

Terveydenhuoltojärjestelmä osaa nykyisin tunnistaa paremmin psyykkistä oireilua, mutta hoitoon pääsy tuntuu viivästyvän luvattoman kauan. Mielenterveyden hoitoon tarkoitetut hoidot ja hoitopolut ovat usein puutteellisia, sirpaleisia ja paikkakuntakohtaisia. Kaikki osaavat jo sanoa, että psykoterapiaa tarvitaan lisää, mutta mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan?

Yhden määritelmän mukaan psykoterapia on terveydenhuollon tavoitteellista toimintaa, jolla hoidetaan psyykkisiä vaikeuksia psykologisin eli mieltä tutkivin menetelmin. Psykoterapian tavoitteena voi olla mm. henkisen oireen poistaminen tai lievittäminen, henkisten valmiuksien parantaminen, persoonallisuuspiirteiden muokkaus toimivammiksi tai henkilön valmiuksien lisääminen siten, että hän kykenee jatkossa paremmin itse ratkaisemaan ongelmiaan. Psykoterapiasuuntauksia on useita, ja ne poikkeavat taustateoriansa ja lähestymistapansa suhteen toisistaan. Nykytiedon mukaan psykoterapia on tehokasta ja vaikuttavaa hoitoa, ja psykoterapia jossakin muodossa sisältyy liki kaikkien tavallisimpien mielenterveyshäiriöiden käypä hoito suosituksiin joko ainoana tai yhdistelmähoitona muiden hoitomuotojen (mm. lääke- tai neuromodulaatiohoidon) kanssa. Itse pidän siitä ajatuksesta, että kaiken psykoterapian tarkoituksena nähdään yleisesti ihmisen oman autonomian lisääntyminen. Mitä paremmin elämä on omassa hallinnassa, sitä parempi.

Psykoterapeutti (= henkilö, joka antaa / tekee psykoterapiaa) on lailla suojattu terveysalan ammattinimike, jota saavat käyttää ainoastaan asianmukaisen koulutuksen saaneet ja Valviran hyväksymät henkilöt. Peruskoulutuksena näillä henkilöillä on mm. psykologin, sairaanhoitajan, lääkärin tai sosiaalityöntekijän tutkinto. Alimmankin tason hyväksytty psykoterapiakoulutus vie (peruskoulutuksen lisäksi) taustateoriasta riippumatta useita vuosia (3-4 v.), ja koulutus maksaa työnohjauksineen n. 15 000 - 30 000 euroa. On mahdollista, että työnantaja osallistuu työntekijöidensä psykoterapiakoulutuksen rahoitukseen jollakin summalla, mutta osa tulevista psykoterapeuteista kustantaa koulutuksensa kokonaan itse. Julkisen terveydenhuollon palkkapolitiikassa psykoterapeuttikoulutuksen hankkiminen ei juurikaan näy palkkapussissa. Siellä, missä näkyy, lisäys kuukausittaiseen bruttopalkkaan on muutamia satoja euroja. Niinpä psykoterapeuteiksi valmistuneet päätyvät usein siirtymään yksityiselle sektorille ammatinharjoittajiksi tai yrittäjiksi. Näin tapahtuu varsinkin etupäässä aikuisia hoitavien terapeuttien kohdalla, missä koulutettuja psykoterapeutteja ei ole juurikaan julkisissa viroissa edes erikoissairaanhoidon puolella. Nuorten ja lasten psykiatrialla on jonkin verran parempi tilanne.

Kun edellä oleva yhdistetään siihen, että mielenterveyshäiriöt ovat ohittaneet tuki- ja liikuntaelinsairaudet suurimpina sairauslomien ja eläköitymisen syinä v. 2018-2019, tulee väkisinkin siihen tulokseen, että psykoterapeutit ja psykoterapia edellä kuvatulla mallilla eivät yksin kykene tätä ongelmaa ratkaisemaan. Em. psykoterapiapalvelua ei vain riitä kaikille niille, joilla on mielenterveysongelmia. Onni kuitenkin on, että ei tarvitsekaan, kunhan terveydenhuollon (ja sosiaali + sivistystoimen) palvelujärjestelmä saadaan paremmin toimimaan. 

Hyvin harvoin mielenterveyden häiriöt alkavat kertarytinällä vaikeilla oireilla. Toki vakavissa mielisairauksissa näinkin voi käydä, mutta jätetään ne tilanteet tämän mietinnän ulkopuolelle. Pääasiassa ongelmat ja oireet kasaantuvat pikkuhiljaa. Aluksi vaikeudet voivat olla hyvinkin arkisia ja konkreettisia elämänhallintaan tai koulu-/ työyhteisöön liittyviä kysymyksiä, joita asiakas itse, saati sitten terveydenhuollon ammattilainen, ei ongelmiksi osaa mieltääkään. Mutta juuri tähän tilanteeseen haetaan nyt muutosta. Sellaista asiaa ei olekaan, ettei sitä kannattaisi ottaa puheeksi puolin ja toisin, jos pienikin huoli herää. Myös sellaisen ilmapiirin luominen, missä vaikeudet ja epäonnistumiset kuuluvat niin työ- kuin yksityiselämäänkin, ja tarvittaessa niistä voi keskustella lähi-ihmisten, työkavereiden tai esim. työterveyshuollon terveydenhoitajan / kouluterveydenhoitajan / opiskeluterveydenhuollon työntekijän/ terveysaseman hoitajan/ psykologin/ lääkärin/ opettajan/ sosiaalityöntekijän/ kuraattorin/ neuvolan terveydenhoitajan ym. kanssa. Mikäli vaikeudet jatkuvat, mukaan voidaan ottaa perusterveydenhuollon mielenterveyshenkilökuntaa ohjaamaan ja tukemaan ongelmanratkaisua, ja tarvittaessa voidaan vielä konsultoida erikoissairaanhoidon asiantuntijoita. Valtaosa vaikeuksista ratkeaa näillä keinoin, kunhan asiaa ei jätetä huomiotta.

Psykoterapiahoidon lisäksi puhutaan ns. psykososiaalisista hoidoista, joiden tavoitteena on mm. sosiaalisen toimintakyvyn parantaminen, uusien taitojen oppiminen, ihmissuhteiden ylläpito ja elämänlaadun parantaminen. Psykososiaalisia hoitomuotoja ovat esim. tiedon lisääminen, puheeksi ottaminen, ryhmämuotoiset tapaamiset (esim. vertaistukiryhmät), arkielämän taitojen ja sosiaalisten taitojen harjoittelu. Psykososiaalisia hoitoja voidaan hyvin toteuttaa ilman pitkää psykoterapiakoulutusta ja psykoterapeuttipätevyyttä, mutta ilman muuta tarvitaan henkilöstölle työkaluja ja koulutusta (mm. lyhyempiä menetelmäkoulutuksia) kohdata mielenterveysongelmia. Tämä ei siis millään lailla poikkea siitä, kuinka erilaisia oireita ja ongelmia kohdataan perustasolla muutenkin. Koulutusta tarvitaan myös tunnistamaan diabeteksen, verenpainetaudin tai nivelrikon riskitekijöitä ja ottamaan puheeksi niitä. Jostakin syystä psyykkisten oireiden kohtaamisessa koetaan suurempaa epävarmuutta kuin somaattisten oireiden. Ratkaisu ei kuitenkaan ole se, että ohjataan kaikki mielenterveysongelmat erityisasiantuntijoille (vrt. aikaisemmin mainitsemani asiakasvolyymi), vaan tästä pitää kaikkien ottaa vastuuta. Psykososiaalisia hoitoja voidaan antaa sosiaali- ja terveydenhuollon lisäksi mm. sivistystoimen kentällä, kolmannella sektorilla, yksityisellä sektorilla ja Kelan harkinnanvaraisen kuntoutuksen palveluissa.

Keväällä 2020 julkaistu kansallinen mielenterveysstrategia vuosiksi 2020-2030 ottaa vahvasti kantaa hyvän mielenterveyden keskeiseen merkitykseen niin yksilölle kuin yhteiskunnallekin. Siinä myös painotetaan varhaisia, matalan kynnyksen palveluja, toimivia palveluketjuja ja laaja-alaista yhteistyötä eri toimijoiden  kesken.

Pitkän alustuksen jälkeen palaan uudelleen tuohon psykoterapia-asiaan. Kenen sitten kannattaisi hakeutua, tai ketkä kannattaisi ohjata psykoterapiaan? Ongelma psykoterapia-käsitteen kanssa on se, että sitä käytetään varsin laajasti kuvaamaan sekä tuota alussa mainitsemaani laillistettujen psykoterapeuttien antamaa psykoterapiaa (yksilö, pari, perhe ja ryhmä) että myös erilaisia psykososiaalisia hoitomuotoja. Puhutaan myös lyhytpsykoterapiasta, nettipsykoterapiasta, nettiterapiasta, peliterapiasta jne. Niiden sisältö ja tavoitteet voivat vaihdella paljon sen mukaan, mikä taho niitä järjestää tai tuottaa. Oleellista on kuitenkin, että jokainen voisi saada tarpeenmukaista hoitoa ja tarvittaessa kuntoutusta, jonka sisältö, tavoitteet, suuntaus ja määrä on asiantuntevassa hoitosuunnitelmassa mietitty.

Lievissä oireissa riittää usein keskusteleva asioiden jakaminen, ohjanta ja neuvonta lisättynä tarvittaessa psykososiaalisilla hoidoilla läsnä olevana tai etänä. Oireiden vaikeutuessa vaaditaan suurempaa panostusta.

Mikäli em. perustason keinot eivät riitä asianmukaisesti diagnosoidun mielenterveyshäiriön hoitoon (hoitoa oltava vähintään 3 kk), ja häiriö uhkaa 16-67 –vuotiaan henkilön työ- tai opiskelukykyä, asiakas voidaan ohjata psykiatrin lähetteellä KELA:n tukemaan kuntoutuspsykoterapiaan (Kts. tarkemmat kriteerit www.kela.fi). Alle 65-vuotias asiakas, jolla on sairaus tai vamma sekä siihen liittyvä suoritus- ja osallistumisrajoite, joka on niin suuri, että hänellä on sen vuoksi huomattavia vaikeuksia arjen toiminnoista suoriutumisessa ja osallistumisessa kotona, opiskelussa, työelämässä tai muissa elämäntilanteissa, voi saada psykoterapiaa KELA:n tukemana vaativana lääkinnällisenä kuntoutuksena (Kts. tarkemmat kriteerit www.kela.fi). Kela-terapeutit ovat kaikki Valviran hyväksymiä laillistettuja psykoterapeutteja, jotka työskentelevät yksityissektorilla. Vakavat mielisairaudet hoidetaan pääosin erikoissairaanhoidossa, ja siellä on kehitetty ja kehitetään edelleen omia hoitomalleja diagnoosiryhmittäin. Hoito alkaa yleensä erikoissairaanhoidon sisällä, mutta kuntoutusvaiheessa mm. KELA:n kuntoutuspsykoterapiat voivat tulla kyseeseen. Lisäksi jotkut sairaanhoitopiirit hankkivat ostopalveluina psykoterapiajaksoja potilailleen. Osa laskuttaa näistä peruskuntia, osalla sairaanhoitopiireistä on varattuna tähän pieniä summia itselleen. 

Jotkut työnantajat ovat heränneet kasvavien mielenterveysperusteisten sairauspäiväraha- ja eläkekustannusten äärellä, ja he ovat panostaneet yhdessä työterveyshuollon kanssa matalan kynnyksen mielenterveyspalveluihin, mm. lyhytpsykoterapeuttisiin hoitoihin erittäin hyvällä menestyksellä. Samassa yhteydessä esimiehiä on koulutettu ottamaan puheeksi mielenterveyteen ja jaksamiseen liittyviä asioita työntekijöiden kanssa. Parantunut työilmapiiri ja vähentyneet poissaolokustannukset ovat olleet selkeitä positiivisia mittareita muuttuneista toimintatavoista.

Nuorten työntekijöiden työvalmiudet saattavat olla joidenkin henkilöiden kohdalla hyvinkin heikkoja. Panostaminen tähän joukkoon mm. työvalmennuksen muodossa on pienentänyt merkittävästi syrjäytymisriskiä. Tämä jos mikä on satsausta tulevaisuuteen!

Ja ainahan psykoterapiaan voi omakustanteisesti hakeutua, jos kokee siihen tarvetta, vaikka toimintakykyvajetta tai hankalia oireita ei olisikaan. Toki silloinkin kannattaa tarkkaan miettiä, mikä on terapian tavoite.

Tämän tekstin kirjoittaminen oli yllättävän haasteellista jopa ammattilaiselle johtuen psykoterapia - ja ehkä koko mielenterveys –käsitteen ympärille liittyvien ilmiöiden määrittelyvaikeuksista.  Pahoittelen tässä vaiheessa tekstiin vääjäämättä jääneitä epätarkkuuksia . Toivon todella uuden Mielenterveysstrategian toimeenpanohankkeiden ja Tulevaisuuden Sote-keskus –hankkeiden, joihin molempiin panostetaan vv. 2020-2022 valtion toimesta miljoonia euroja, saavan yhdessä tähän hajanaiseen mielenterveystyön järjestelmään koko maan kattavaa yhdenmukaisuutta ja selkeyttä. Satsaaminen perustason osaamisen kehittämiseen, johtamiseen yli toimialuerajojen ja hyvin määriteltyihin palvelupolkuihin, missä vältetään päällekkäistä tekemistä, tuottaa varmasti toivottua tulosta tulevaisuudessa.

Terveisin Tuula

06.05.2020

Kuluvana keväänä olemme eläneet poikkeuksellista aikaa.  Korona-viruksen aiheuttama pandemia pysäytti käytännössä koko maailman kahdeksi kuukaudeksi. Henkeään pidätelleen ihmiset ovat eristäytyneet koteihinsa ja liimautuneet tiedotusvälineiden ääreen seuraamaan katastrofitiedotusta. Liikkeellä ovat pääsääntöisesti olleet vain ne, joiden on työnsä puolesta ollut pakko, mm. terveydenhuollon ja kaupan alan työntekijät. 

Epidemian alusta alkaen soraääniä massiivisia eristystoimia vastaan on kuulunut, mutta nämä äänet on varsin tehokkaasti vaiennettu. Ei ole pidetty sopivana asettaa vastakkain talouden ja terveyden näkökulmaa. Jokainen pelastettu elinvuosi on noussut suureen arvoon, ja eristystoimenpiteiden vaihtoehtoiskustannukset on siirretty tulevaisuuden ongelmiksi.  Vaikka korona-epidemian kuolonuhrien mediaani-ikä (84 vuotta) on ollut  korkeampi kuin keskimääräinen odotettavissa oleva elinikä, ja kustannukset / pelastettu elinvuosi nousevat huimiin summiin (0,5 - 1 miljoonaa euroa), terveydenhuollon resurssien oikeudenmukaisesta jaosta, laatupainotteisista elinvuosista ja priorisoinnista ei ole päässyt  syntymään rakentavaa keskustelua.

Viestinnän rooli on noussut tämän pandemian myötä aivan keskeiseen rooliin. Alusta alkaen siinä on fokusoitu irrallisiin lukuihin (vrt. kuolleiden lukumäärä / vrk,  tehohoidossa olevien määrä / vrk) ja riipaiseviin potilaskertomuksiin  antamatta samalla vertailevaa informaatiota siitä, kuinka paljon tilanne eroaa ajasta ennen koronaa tai esim. influenssa-epidemian ajasta.  Tietoa on myös pantattu vetoamalla potilaiden tunnistamisen mahdollisuuteen.  Raflaavat otsikot ovat kilpailleet klikkauksista, vaikka todellisuudessa jutun sisältö onkin sitten osoittautunut aivan toiseksi. Kaiken tämän seurauksena kansa on saatu pelkäämään henkensä ja läheistensä hengen puolesta.  Aika näyttää, kuinka suureen huoleen olisi todellisuudessa ollut aihetta.

Touko-kesäkuun aikana yhteiskuntaa pitäisi kuitenkin alkaa pikku hiljaa avata. Nykyistä systeemiä ei kestä yritysten eikä yksittäisten kansalaisten talous saatika mielenterveys. Mutta mistä löytyy kaiken edellä mainitun jälkeen tähän uskallus? Luottamuksen ja turvallisuuden tunteen palautuminen ei tapahdu sormia napsauttamalla. Entä miten tavoitamme ne kaikki korona-epidemian takia hoidosta ja yhteiskunnasta syrjäytyneet sairaat ja vähäosaiset, joiden tilannetta kuluva kevät on entisestään heikentänyt? 

Helmikuussa 2020 juuri ennen korona-epidemian alkua lanseerattiin uusi kansallinen Mielenterveysstrategia vuosille 2020-2030. Strategian sisältö on mielestäni erittäin hyvä korostaen mielenterveysongelmissa enneltaehkäisyä ja varhaista välittämistä, lasten ja perheiden asemaa, mielenterveysoikeuksia, toimivia ja laadukkaita hoitoprosesseja sekä osaavaa johtamista. Strategia yksin ei saa aikaan muutosta, ja siksi  korona-episodista oppineena kuulutan nyt vahvan viestinnän ja arvokeskustelun aktiivista roolia. Viestin sanoma pitää rakentaa sellaiseksi, että se tavoittaa ja pysäyttää jokaisen. Hyvän ja tärkeän asian puolesta on oikeus käyttää keinoja, jotka tulevat huomatuksi.  Mielenterveyshäiriöistä kärsivät erityisesti nuoret ikäluokat, joten tähän joukkoon sijoittamalla voidaan parhaimmillaan tuottaa runsaasti laatupainotteisia elinvuosia. Kyse on nyt arvovalinnoista. Olisiko vihdoinkin aika nostaa mielenterveys- ja päihdongelmat samaan kastiin muiden sairauksien kanssa?

Terveisin Tuula

12.1.2020

Edellisestä blogitekstistäni onkin vierähtänyt aikaa jo useita kuukausia. Olimme elokuussa 2019 saaneet muutosvalmennuksen Innotiimin kanssa valmiiksi, ja siitä jatkui sitten yhteinen työmme psykiatrian palvelualueella prosessien eteenpäin viemiseksi. Samaan aikaan käynnistimme yhteistyön koko Keski-Suomen maakunnan kanssa tarkoituksena luoda yhtenäinen mielenterveys- ja päihdetyön malli koko alueelle. Kävimme välillä kiivaitakin keskusteluja erityisesti Jyväskylän kaupungin kanssa siitä, miltä mielenterveys- ja päihdetyön palveluverkon Keski-Suomen maakunnassa ja erityisesti Jyväskylässä piti näyttää.  Yhteinen näky kuitenkin löytyi, ja maakunnalliset  työryhmät käynnistivät toimintansa.  Lisäksi työnjaosta Jyväskylän kanssa päästiin yhteisymmärrykseen: toukokuussa 2020 erikoissairaanhoidosta siirtyy n. 40 työntekijää perustasolle vahvistamaan varhaisen vaiheen ja matalan kynnyksen palveluita.  

Olen todella ylpeä siitä, mitä Keski-Suomen sairaanhoitopiirissä psykiatrian palvelualueella tapahtui syksyn 2018 ja vuoden 2019 aikana. Samaan aikaan kuitenkin kuntien taloustilanne maakunnassa oli hälyttävästi huonontunut, ja se asetti tiukkoja paineita seuraavan vuoden budjetin tekoon. Myös keskussairaalan lääkärikunnan keskuudessa alkoi kuohua. Tyytymättömyyttä kohdistui erityisesti uuteen johtamisjärjestelmään ja lääkäreiden rooliin siinä. Omat ajatukseni olivat ristiriitaiset sen suhteen, mitä seuraavaksi halusin tehdä. Kuinka pystyisin parhaiten vaikuttamaan siihen, mihin alunperinkin omasta yrityksestäni luopuessani olin halunnut päästä käsiksi: mielenterveys- ja päihdepotilaiden hoidon kohentamiseen ja näihin sairauksiin liittyvän stigman vähentämiseen. Näiden teemojen rinnalle oli lisäksi noussut kaikenlainen terveydenhuollon prosessien järkeistäminen laatu- , vaikuttavuus- ja talousseikat huomioiden. 

Monen tekijän summana päädyin siihen, että palvelujohtajan työ Jyväskylässä oli osaltani tehty. Irtisanouduin tehtävästä marraskuun 2019 lopussa. En kuitenkaan halunnut kokonaan jättää psykiatrian palvelualuetta. Ilokseni saimme tehtyä sopimuksen, jossa saatoin jatkaa psykiatrian palvelualueen johtotiimin mentorina n. 10 %:n työosuudella. Ratkaisu oli minulle ja varmasti koko johtotiimille tärkeä; yhteinen työmme muutoksen läpiviemiseksi jatkui, mutta eri roolituksin. 

Samaan aikaan minulle tarjoutui tilaisuus ( = 1/2-vuoden sijaisuus) mennä katsomaan, kuinka asioita hoidetaan Kelassa. Aloitin 1.12.2019 vakuutuslääketieteen yksikössä Pitäjänmäellä vastaavana asiantuntijalääkärinä vastuualueenani erityisesti kuntoutuspsykoterapia ja  opiskelijaterveydenhuollon järjestämisen siirtäminen Kelalle 2021 alusta alkaen.  Nyt olen siis paikassa, missä saatan ainakin yrittää vaikuttaa koko maata koskeviin tärkeisiin asioihin erityisesti mielenterveystyön ja psykiatrian näkökulmasta. 

Huomaan usein miettiväni, mitä työvuoteni ovat minulle opettaneet. Toisaalta rautaista ammattitaitoa psykiatrian näkökulmasta, mutta ajan ja työpaikkojen myötä myös suurta nöyryyttä sen suhteen, mikä oikeasti on tärkeää, ja mihin meidän olisi syytä keskittyä. Lääkäriys minussa on jäänyt taka-alalle, ja tilalle on tullut monialaisempi tapa hahmottaa ihmisten terveytta ja sairautta. Olen miettinyt, kuinka kapeakatseiseksi erityisesti lääkärikoulutus meitä opettaakaan. Omista siiloista on hyvä huudella ja nähdä ongelmat jossakin muualla. Emme selviä terveydenhuollon nykyisestä ahdingosta ilman laaja-alaista yhteistyötä ja toistemme kunnioitusta. Säästäminen ja palvelujen alasajo ei ole ratkaisu. Mallit, joissa kaikilla tavoin pyritään turvaamaan jo varhaisvaiheessa erityisesti lasten ja nuorten, mutta toki muidenkin,  hyvinvointi eri sektoreiden yhteistyönä on tulevaisuutta. Näin meille jää varaa hoitaa myös ne, jotka tarvitsevat raskaampaa hoitoa. Ja tätä kaikkea pitää osata johtaa ammattitaidolla ja hyvin, asiantuntijoita ja työntekijöitä kaikissa portaissa arvostaen. 

Näitä malleja minä haluan olla rakentamassa, toteuttamassa ja johtamassa.  Missä ja miten se sitten tapahtuu? CV:ni alkaa kuulemma olla aika rikkonainen, mutta mitä siitä! Luotto siihen, että tekevälle löytyy oikea paikka, on suuri. Jostakin syystä en ole vielä kyynistynyt, vaan sisälläni elää innostunut ja uutta etsivä lapsi, joka haluaa tehdä maailmasta paremman paikan. 

Katsotaan, miten asiat etenevät,

Terveisin Tuula

4.8.2019

Intensiivisen loppukevään ja alkukesän sekä heinäkuisen loman jäljiltä on syytä lupaukseni mukaan palata tarkastelemaan, miten meidän muutoksemme oikeastaan kävi. 1/2-vuotta yhteistä matkaa Innotiimin muutosvalmennuksessa päättyi loppuseminaariin 19.6.2019. Siihen mennessä olimme koko esimiesporukan voimin laatineet yhteisen strategian, joka pohjautui vahvasti arvoihin. Uuden organisaation mukaiset roolit selkeytettiin ja esimiesten sekä johtoryhmän tehtävät kirjoitettiin auki. Yhteisen keskustelun pohjalta asetetiin lyhyen ja pidemmän aikavälin tavoitteita, ja ne kaikki kirjattiin ylös koko henkilökunnan nähtäville päivitettävään Roadmappiin. Viestinnästä keskusteltiin paljon, sillä puutteelliseen tiedonkulkuun pohjautui moni tiedostettu ongelma. Keskustelun pohjalta sovittiin heti syyskauden 2019 alussa laadittavaksi viestintästrategia, jossa vastuu viestinnästä jaetaan laajalle joukolle. Ensihätään allekirjoittanut ryhtyi jo alkuvuodesta julkaisemaan kuukausikirjettä koko henkilöstölle, jotta informaation kulku saatiin toimimaan.

Paljon muutakin puolen vuoden aikana tehtiin, ja ennen kaikkea asioista keskusteltiin. Kaikista sopimuksista ja suunnitelmista rakennettiin yhteinen muutosviesti, jota on yhtenä rintamana lähdetty viemään eteenpäin niin oman palvelualueen sisällä kuin sieltä ulospäinkin. Loppuseminaarin arviointitilanteessa joku osallistujista kiteytti saavutetun työn sanoihin: "MUUTOS TULEE" , ja toteamus oli kirjoitettu isoilla kirjaimilla. Kyseinen kommentti keräsi runsaasti puoltoääniä osallistujilta. 

Kesän aikana olemme varmasti kaikki törmänneet ainakin johonkin kirjoitukseen siitä, kuinka mielenterveysongelmat ovat räjähdysmäisesti lisääntyneet ja ohittaneet jo tuki- ja liikuntaelimistön sairaudet niin kustannuksissa kuin määrällisestikin. Hoito-organissatioista ja niiden kyvystä auttaa ongelmiin joutuneita kansalaisia puhutaan varsin negatiiviseen sävyyn, ja syyttelyä tapahtuu suuntaan jos toiseen. Syyttelyn sijaan on tullut aika yhteisesti ottaa vastuuta ihmisten psyykkisestä hyvinvoinnista. Väitän, että Keski-Suomessa viimeisen puolen vuoden aikana tehty organisoitumistyö kohti tulevaa on välttämätöntä, jotta haasteisiin pystytään vastaamaan. Näky ongelmakentästä täytyy olla riittävän yhtenäinen, jotta meidän on mahdollisuus löytää yhteisiä työkaluja selättää tilanne. Hajanainen ja lyhyisiin hankkeisiin perustuva auttamistyö pitää kyllä sisällään paljon hyviä ajatuksia, mutta ilman kokonaiskuvaa ja toiminnan määrätietoista johtamista kaikki jää vain puuhastelun tasolle hyvistä aikeista huolimatta.

Mielenterveys- ja pähdeongelmat ovat hyvin usein nuorten ihmisten sairauksia. Siksi ne kroonistuessaan vaikuttavat merkittävällä tavalla toisaalta yhteiskunnalle koituviin kustannuksiin ja toisaalta oireilevien kansalaisten  toimintakykyyn ja mahdollisuuksiin osallistua normaaliin yhteiskunnan toimintaan. Ongelmiin on mahdollista puuttua jo ennen, kuin niistä tulee varsinaisia sairauksia. Tähän tarvitaan yhteiskunnalta laajamittaista enneltaehkäisevää toimintaa myös muilta kuin sosiaali- ja terveyssektorilta.

Olen erittäin tyytyväinen siihen muutosprosessiin, jonka olemme yhdessä saaneet alkuun Keski-Suomessa psykiatrian palvelualueella yhdessä Innotiimin kanssa. Sama muutostyö on käynnistynyt jo maakunnassa laajemminkin, ja siihen työhön asetan nyt runsaasti panoksia tulevana syksynä. Kuntaneuvottelujen pohjalta on 22.8.2019 sovittuna psykiatrian palvelualueen organisoima maakunnan yhteinen mielenterveys- ja päihdeongelmien seminaaripäivä, jossa linjaamme yhteistyötä, työnjakoa ja konsultaatiokäytänteitä jatkossa. Tulemme lisäksi erityisesti satsaamaan tulevien lääkäri- ja hoitajakollegojen koulutukseen, ja tällä tavalla tekemään psykiatriaa jälleen houkuttelevaksi erikoisalaksi uusille työntekijöille. Mutta näistä lisää syksyn mittaan. 

Terveisin Tuula

22.4.2019

Viime viikkoina ainakin Linked Inissä on käyty paljon keskustelua siitä, tarvitaanko julkisella sote-sektorilla johtajuutta, ja jos tarvitaan, niin minkälaista. Oma vankka kokemukseni on, että julkisen terveyssektorin ongelmat johtuvat juuri johtajuuden  puutteesta. Johtamiseen ei ole panostettu riittävästi, ja sen seurauksena käytäntöön viety yhteinen arvomaailma sekä siitä johdettu visio ja strategia puuttuvat.                Ilman arvoihin perustuvaa yhteistä visiota meillä on vain joukko ammattilaisia,         joiden energia kuluu pahimmillaan paremmuudesta kiistelyyn ja resurssien  hukkaamiseen. Tyypillisesti uhat ja ongelmat tulkitaan itsen ulkopuolella oleviksi,  eikä oman toiminnan  muutostarvetta tunnisteta. Viimeistään resurssipulasta löytyy yhteinen vihollinen, jota voi syyttää kaikesta, ja jonka edessä voi uhriutua. Ongelmapuhe lisää negatiivista kierrettä, ja mahdollisuus löytää ratkaisuja hiipuu.               

5.4.2019 Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa käsiteltiin mielenterveyssyistä  johtuvia   eläkkeitä. Mielenterveysperusteiset sairauspäivärahat sekä eläkkeet ovat  viime vuosina  jatkaneet lisääntymistään. OECD arvioi vuonna 2018, että      heikentyneen mielenterveyden vuosikustannukset Suomelle ovat  11 miljardia euroa!Arvioon sisältyvät terveydenhuollon kustannukset ja työkyvyttömyys, sekä esim.  vaikutukset tuottavuuteen ja omaisiin. 

Nämä ovat todella hurjia lukuja puhumattakaan siitä, minkälaista psyykkistä  kärsimystä lukujen taakse kätkeytyy. Viimeistään nyt eri toimijoiden voimavarat pitäisi yhdistää,  jotta pystyisimme selättämään syöksykierteen.         Uskallan väittää, että osaamista ja tekijöitä eri sektorit yhdistämällä aikaisemmin kuvaamani nelikenttämallin mukaisesti on aivan tarpeeksi,    mutta prosessin johtajuus puuttuu.    

Maaliskuussa 2019 kirjoitin siitä, kuinka päädyimme Innotiimi Oy:n kanssa  yhteistyöhön  erityisesti saadaksemme muutosjohtamiseen työkaluja. Yhteisen muutostarinan luominen on ollut aivan keskeinen asia. Sen avulla olemme voineet  viestiä niin oman palvelualueen sisällä kuin palvelualueelta  ulospäinkin samaa näkyä tulevasta. Tarinan toistaminen on helpottanut  muutostarpeen ja suunnan sisäistämistä. Tarinan rinnalle on rakennettu muutoksen Road Map, joka on viety  sähköiselle alustalle  kaikkien nähtäville.    Arvoihin perustuva visio konkretisoituu 8 muutosprojektissa, joilla on selkeä Road Mapista löytyvä aikataulu ja vastuuhenkilöt.  Ensimmäinen projekti (yhteinen lähetetarvio) on saatu jo toimintakuntoon, ja  muutkin etenevät aikataulussa. 

Seuraavaksi ensi viikolla edessä ovat kuntaneuvottelut.  Kaikki peruskunnat haluavat enemmän  mielenterveys- ja päihdepalveluita,  ja tässä  on meidän tilaisuutemme viedä  Muutostarinaamme seuraavalle tasolle. Laajaa yhteistyötä tarvitaan terveydenhuollon perus- ja erityistason välillä unohtamatta sosiaali- ja sivistystoimea, kolmatta sektoria tai yksityisiä toimijoita, jotta palvelut saadaan turvattua. Ei myöskään pidä aliarvioida sitä keskustelun ja viestinnän määrää, mikä tarvitaan muutoksen eteenpäin viemiseksi.

Vappuaattona ja myöhemmin mielenterveys- ja päihdealojen johtajien kokouksessa 9-10.5. Turussa ryhdymme myös  Suomen sairaanhoitopiirien  kesken yhteistyössä ratkomaan julkisen sektorin psykiatrian erikoislääkäripulaan liittyvää problematiikkaa. On hienoa, että aika on nyt kypsynyt ainakin yhteisten toimintalinjausten miettimiseen. Toivottavasti yhteistyöllä saadaan aikaan käänne parempaan psykiatrian erikoisalojen arvostuksessa ja houkuttelevuudessa.

Terveisin Tuula

06.03.2019

Kolme päivää sitten kirjoitin edellisessä tekstissäni psykiatrisen avohoidon ahdingosta. Vaikka olemmekin haasteellisessa tilanteessa, tavoitteenamme on seuraavan 1/2-vuoden aikana saada kurssi kääntymään kohti uutta nousua. Tervetuloa mukaan seuraamaan matkaamme. Totta kai pyrimme onnistumaan ja palauttamaan hienot erikoisalamme takaisin nuorten lääkäreiden ja hoitajien kiinnostuksen kohteiksi. Toivottavasti julkisuus ja ovien avaaminen lisää myös tietoisuutta mielenterveys- ja päihdehäiriöiden sekä psykiatristen sairauksien hoidosta samalla stigmaa pienentäen. Kävi niin tai näin, haaste on vastaanotettu!

Aloitin psykiatrian palvelujohtajana Keski-Suomessa 1.9.2018. Hallintosääntöä  oli juuri muutettu, ja kliinisille palvelualueille oli valittu ensimmäistä kertaa ammattijohtajat, ts. meiltä puuttuivat ylilääkärin vastuut ja velvoitteet. Muutoksen taustalla oli vanhan sairaalan viereen kohoava uusi sairaala Nova, jonka on tarkoitus startata 8/2020. Novaan on suunniteltu siirtyä uusien toimintamallien kanssa, joskin vielä tässä vaiheessa uudistukset olivat melko lailla alkutekijöissään. Ensimmäinen tehtävämme oli rakentaa palvelualueillemme mieleisemme organisaatiot; saimme siihen melko lailla vapaat kädet. Oma kokemukseni oli, että psykiatrian erikoisalat olivat aina toimineet hyvin itsenäisesti, ja yhteistyössä oli toivomisen varaa. Niinpä halusin kokeilla jotakin uutta ja testata matriisiorganisaation toimivuutta. Samassa yhteydessä rakensimme palvelualueelle kolme keskeistä prosessia, jotka menivät yli kaikkien       erikoisalojen (kts. kaavio edellä). Prosesseja johtamaan tulivat palveluesimiehet, lähiesimiestehtäviin nimettiin palveluvastaavia.  Lisäksi palvelualueelle tuli joukko asiantuntijoita sekä prosesseihin että koko palvelualueelle. 

Muutos herätti aluksi melko lailla hämmennystä. Matriisiorganisaatio sekoitti erikois- alojen toimintaa, ja uudet esimies-alaissuhteet hakivat paikkaansa. Uudet palveluesimiehet olivat innolla mukana muutoksissa, mutta hälytyskellot        alkoivat kuitenkin soida päässäni. Joulukuussa 2018 totesin, että tarvitsen  ulkopuo- lista apua erilaisten muutosten läpiviemisessä. Jonossa olivat Novan ja  organisaatiouudistuksen  lisäksi yhteiskunnan psykiatrialle kohdistamat monenlaiset tarpeet sekä tekeillä oleva Sote-muutos.  

LinkedInin kautta tavoitin Sanna Kallankarin, Antti Hellströmin ja Innotiimin. Alkukartoitusten jälkeen sovimme yhteistyön aloituksesta johtotiimin, esimiesten ja asiantuntijoiden muutosjohtamisen tueksi. Alkuhaastattelut on tehty alkuvuodesta 2019, ja niiden pohjalta rakensimme johtotiimin ja Innotiimin kanssa alustavan kokonaiskuvan muutoksesta ja tiekartan, jolla tavoitteisiin päästään. Palvelualueen omassa kehittämisiltapäivässä tammikuussa rakennettiin 8 projektia, jotka ovat tulevan muutoksen runkona.  Näitä ovat mm. uudenlainen yhteinen lähetekäsittely edellisessä tekstissäni olleen  nelikenttämallin mukaan, yhteistyön rakentaminen perustason toimijoiden kanssa, DIGI-palveluiden kehittäminen jne, näistä enemmän jatkossa.  Projektit on aikataulutettu ja vastuuhenkilöt nimetty.

Tänään 6.3. meillä oli johtotiimin, esimiesten ja asiantuntijoiden muutosjohtamisen Re-Start Innotiimin kanssa alkumateriaalin pohjalta. Työskentelimme perustehtävän, roolitusten, muutoksen ymmärtämisen, viestintäkysymysten ja tietysti johtamisen olemuksen ymmärtämisen parissa. Saimme päivitystä aloitetuista projekteista ja saatoimme todeta, että olimme toistaiseksi aikataulussa ja tavoitteissa.

Päivä oli inspiroiva, ja yhteinen näky tulevasta alkoi rakentua. Tästä jatketaan. Yhteistyössä on voimaa; kukaan ei pysty yksin ratkaisemaan ongelmia.  Pysy mukana matkassamme! 

Terv. Tuula

03.03.2019

Psykiatrinen avohoito on kunnissa järjestetty eri tavoin. Joissakin paikoissa perustaso   vastaa sekä lievien, keskivaikeiden että vaikeiden mielenterveys- ja päihdehäiriöiden hoidosta niin, että ainoastaan psykiatrista sairaalahoitoa edellyttävät tilanteet hoidetaan erikoissairaanhoidossa. Joissakin kunnissa taas psykiatrinen avohoito vaikeiden häiriöiden osalta järjestetään  erikoissairaanhoidossa. Näissä kunnissa perustasolla on lievien ja keskivaikeiden häiriöiden hoitoon vaihteleva määrä ammattilaisia, mm. depressiohoitajia, päihdehoitajia ja psyk.sairaanhoitajia, joskus myös psykiatreja terveyskeskuslääkäreiden ja hoitajien tukena. On myös tilanteita, missä perustason palvelut ovat käytännössä olemattomat, ja liki kaikki mielenterveys- ja päihdeongelmat ohjataan erikoissairaanhoidon palveluihin.  

Osassa maata on kilpailutettu ostopalvelupsykoterapeutteja. Lasten- ja osin nuorisopsykiatriallakin ostopalvelupsykoterapioita käytetään melko paljon  pitkissäkin hoidoissa, mutta aikuisikäisillä ne on pääsääntöisesti tarkoitettu 6-20  kerran  lyhytpsykoterapiajaksoihin.  Pidempiin (max 3 vuotta) Kelan tukemiin kuntoutuspsykoterapioihin voidaan ohjata 16 ikävuodesta ylöspäin. Kuntoutuspsykoterapiaa on saatavilla selvästi enemmän ja laajemmalla alueella kuin ostopalvelupsykoterapioita.  

Lopputuloksena on kuitenkin erittäin sekava ja potilaita eriarvoistava järjestelmä, joka tuottaa palveluja eri puolella Suomea hyvin epätasa-arvoisella tavalla. Lisäksi systeemiä kuormittaa jatkuvasti paheneva psykiatrian erikoislääkäripula. Lapissa on jo pitkään toimittu etätyötä tekevien ostopalvelupsykiatrien varassa. Myös muualla maassa virkatöihin ei tahdo enää riittää erikoislääkäreitä. Poliklinikat pyörivät ostopalvelulääkäreiden ja erikoistuvien (osa psykiatriaan, osa  muihin lääketieteen erikoisaloihin) lääkäreiden varassa. Kokeneet, vielä viroissa         pysytelleet erikoislääkärit yrittävät selviytyä pakollisten hallinnollisten töiden ja  moninaisten  kliinisten haasteiden paineessa. 

Yhteiskunnassa polarisaatio kasvaa. Hyvinvoivia ihmisiä on entistä enemmän, mutta samalla huonosti  voivien kansalaisten ongelmat pahenevat ja kasaantuvat. Työttömyys, yksinäisyys, taloudelliset huolet, syrjäytyminen, aggressiivisuus jne. toistuvat otsikoissa. Kaikki ovat huolissaan ja osittelevat toisiaan, jonkun muun pitäisi nyt auttaa.           Lopulta ongelmat päätyvät lähetteiden muodossa psykiatrisen  erikoissairaanhoidon lokeroon. Poliklinikat ja yksittäiset työntekijät siellä joutuvat kohtuuttomien vaatimusten eteen. Miten ratkaista pahoinvointi maailmassa? Samalla huoli vakavien psykiatristen sairauksien hoidon laadusta kasvaa.  Potilaita tulee ovista ja ikkunoista, sairaimmat jäävät siinä helposti liian vähälle huomiolle. 

Mikään taho ei selviä tästä haasteesta yksin. Nyt tarvitaan yhteistyötä, ja sitä työtä  pitää voida johtaa yli organisaatiorajojen,  kävi Sotelle miten vaan.    Tarvitaan stuktuuri, joka tuo ymmärryksen ongelmien laajuudesta ja  kokonaiskuvasta. Ennen erikossairaanhoidon jonoon päätymistään potilaat ovat oireilleet jo monella tavalla. Systeemi pitää rakentaa niin, että suurin osa tavallisten ihmisten vaikeuksista tavoitetaan jo alkumetreillä. Yhteinen palvelutarpeen arvio, missä on osaamista niin sosiaalitoimesta, sivistystoimesta kuin terveydenhuollostakin, on välttämätöntä. Ihminen ja hänen tarpeensa on asetettava keskiöön, ja systeemi pitää rakentaa niin,   että tarpeenmukainen apu on saatavilla oikea-aikaisesti. Tämä on mahdollista, mutta   se edellyttää, että eri organisaatiot pystyvät yhdessä sopimaan, kuka vastaa mistäkin. Mukaan voidaan ilman muuta ottaa myös yksityisiä palveluntuottajia. Pitäisin kuitenkin tärkeänä, että ne tuottaisivat jotakin erityispalvelua. Nykymalli, missä ostopalvelulääkäri myy viereisessä huoneessa merkittävästi paremmalla korvauksella samaa tuotetta kuin virkalääkäri viereisessä, ei ole kestävä rakenne.

Yhteistyön lisäksi tarvitaan osaamista. Mielenterveys- ja päihdeongelmat tuottavat  helposti työntekijöille kokemuksen osaamattomuudesta, ja sillä varjolla vaikeudet  jätetään huomiotta tai siirretään seuraavalle. Puheeksioton keinot kuuluvat kaikkien  työkaluvalikkoon. Näiden käyttö oikea-aikaisesti  on jo iso lisä matalan  kynnyksen  palveluihin. Ahdistus- ja masennusoireiden hallintaan saamiseen on olemassa hyviä  menetelmäkoulutuksia, jotka eivät edellytä syvällistä psykiatrista osaamista.  Mielenterveys- ja päihdesairauksien lievien oireiden hoito pitää kuulua samalla  lailla  perustason työntekijöiden valikkoon kuin muidenkin sairauksien hoidon.

Nuoret lääkärit eivät enää koe psykiatriaa kiinnostavana erikoisalana. Uskon edellä olevien seikkojen osaltaan vaikuttavan tähän. Asiakkuuksien selkeämpi määrittäminen työnjaosta sopimalla ja varsinaisten psykiatristen sairauksien hoidon keskittäminen erityistasolle roolittaisivat paremmin haastavaa toimintakenttää. Ts. potilaan tarve määrittää palvelut, ei satunnainen organisaation resurssitilanne.  Jos tähän päästää, niin sitten voidaan oikeasti lunastaa lupaus potilaslähtöisyydestä. 

Terveisin Tuula

29.9.2018

Blogini otsikkona on "Suljettujen ovien salaisuudet". Tämänkertaisessa tekstissäni liikutaan hieman otsikon ulkopuolella ja tarkastellaan terveydenhuoltoa johtamisen näkökulmasta ajankohtaiseen tapahtumaan liittyen. Takana on kuluvalla viikolla koettu 2-päiväinen rautaisannos johtamisoppia. Edellisen vuoden kokemuksella osasin jo vähän odottaa, mitä tuleman piti. Strategiaan, innovaatioihin ja keinoälyyn keskittynyt kokonaisuus oli erittäin  vaikuttava ja innostava kattaus erilaisia johtamiseen liittyviä näkökulmia. Suuren valtiomiehen Barack Obaman läsnäolo ja näkemykset loivat uskoa demokratian ja hyvän voittoon tulevaisuudessa, mutta varsinaiset omaan työhön liittyvät ahaa-elämykset pohjautuvat muiden valovoimaisten asiantuntijoiden esityksiin.

Gary Hamel puhui aiheesta, kuinka kykenemme rakentamaan ketterän organisaation, joka pystyy muuttumaan ympäröivän maailman tahdissa. Tämä on tietysti erityisen ajankohtainen aihe myös sosiaali- ja terveydenhuollossa. Uusia sairaaloita uusine tekniikoineen nousee monelle paikkakunnalle, lisäksi sote-hengessä kuntien välille syntyy yhteistoiminta-alueita, kävi lainsäädännössä kuinka vaan.  Terveydenhuollon johtajilta edellytään kykyä uudistaa prosesseja niin, että tulevaisuudessa kyetään hoitamaan asiakkaita nopeammin ja tehokkaammin avohoitopainotteisesti unohtamatta asiakkaiden omahoidon potentiaalia.

Gary Hamel totesi ketteryyden esteenä olevan usein sen, että johtaminen on synonyymi kontrollille, ja kontrolli tappaa. Johtaminen nähdään hallinnointina, missä kaikki arkisetkin asiat viedään päätettäväksi sinne, missä arkea ei enää tunneta. Lisäksi monissa yrityksissä on vain "yksi ostaja", joka päättää, mikä idea menee läpi. Kuullostaa pelottavan tutulta.

Johtajilla ei ole mitään lopullista viisautta, vaan viisaus voi löytyä miltä organisaation tasolta tahansa. Johtajan tehtävä on saada työntekijöiden luovuus kukoistamaan ja poistaa esteitä uusien ideoiden esilletuloon. Susan Cain korosti työntekijöiden erilaisuutta; introverttien ja ekstroverttien kyvyt saadaan parhaiten esille ottamalla huomioon heille soveltuvat toimintamallit. Jos johtajien aika valjastetaan pääasiassa hallinnon ja kontrollin palvelukseen, menetetään yrityksen kannalta olellinen potentiaali ketterään muutokseen.

John Mackey totesi esityksessään, että kaikki prosessit voidaan kopioida helposti, mutta työntekijöiden ja tiimien luovuus ei ole kopioitavissa. Yrityksen toimintaa mitataan sillä, kuinka hyvin se pystyy parantamaan ihmisten elämää. Eikö näin ole terveydenhuollossakin?

Terveydenhuollon tulos ei ole hoitosuorite, vaan siitä asiakkaalle koituva hyöty. Toiminnan tavoite ei ole tuottavuuslisä, vaan yksilön parempi pärjääminen. Palveluiden tarkoitus on antaa ihmiselle eväitä sopeutua ja ohjata itse elämäänsä. (D. Holmberg-Marttila)

Saimme kuulla Steven Kotlerin esityksessä huikeista keinoälyn mahdollisuuksista. Strategiapelien (shakki, GO) osalta keinoäly on jo onnistunut voittamaan mestaripelaajat, samoin lääketieteellisten diagnoosien tekijänä keinoäly on osoittanut erinomaisuutensa. Pitkään ajateltiin, että vuorovaikutteisessa psykoterapeuttisessa prosessissa keinoäly ei voi korvata inhimillistä kontaktia. Yhdysvalloissa kehitetty Ellie -psykoterapeutti on kuitenkin masennuksesta ja posttraumaattisesta stressihäiriöstä kärsivien potilaiden keskuudessa ollut haluttu terapeutti; itse asiassa 70 % potilaista on pitänyt Ellietä inhimillistä terapeuttia parempana.  Ja mistä syystä? Ellie ei tuomitse! Potilaat ovat kokeneet, että keinoälyn kanssa voi olla enemmän oma itsensä kaikkine heikkouksineen kuin oikean ihmisen kanssa.

Mitä meidän pitäisi tästä kaikesta ajatella ja mitä pitäisi tehdä? Vastaus on yksinkertainen: meidän pitää tehdä yhteistyötä. Meidän täytyy yhdistää voimamme  ja pyrkiä tilanteisiin, missä yhteinen hyvä maksimoidaan. Meidän pitää etsiä kaikkia hyödyttäviä yhteistyön muotoja oman organisaatiomme sisällä ja yhteistyöorganisaatioidemme kanssa. Yhteistyö asiakkaiden, potilaiden ja heidän omaistensa kanssa on jo psykiatrian alalla varsin pitkällä. Meidän pitää laajentaa yhteistyötä myös keinoälyn avulla tehtäviksi uusiksi innovaatioiksi potilaidemme parhaaksi. Meidän pitää uskaltaa luottaa toinen toisiimme. Mitä kaikkea se tulevaisuudessa tarkoittaa; siihen en osaa vastata, mutta aivan huikeaa muutoksen aikaa meillä on oikeus olla todistamassa ja mahdollistamassa!

Terv. Tuula

12.8.2018

Kuuman kesän jäljiltä paluu arkeen tuntui erityisen dramaattiselta, kun vastaan tulvi kirjoituksia ja pohdintoja siitä, minkälaisia psyykkisiä vaikeuksia / ristiriitoja / oireita on mahdollista hoidattaa ilman, että tästä syntyisi vaikeuksia työmarkkinoilla tai vakuutuksia otettaessa.

En haluaisi myöntää, että tämä on todellisuutta. Varsinaiset psyykkiset sairaudet aiheuttavat valitettavasti edelleen ison stigman kantajilleen, mutta että myös nämä kaikkien ihmisten elämään kuuluvat moninaiset tapahtumat, jotka herättävät voimakkaita tunnekokemuksia ja usein tarvetta jakaa ajatuksia muiden kanssa, jopa ammattilaisten.

Ajatukseni suuntautuivat siihen 20 vuoden jaksoon, jolloin pidin psykiatrin yksityistä vastaanottoa. Ja niinhän se oli, että tähän aikaan osui säännöllisin väliajoin tapauksia, joissa vakuutusyhtiöt pyysivät lausuntoa asiakkaistani yleensä henkivakuutusta, mutta myös muita vakuutuksia varten. Jos kyseinen ihminen oli edelleen hoitosuhteessa, henkivakuutusta ei herunut. Siinä ei auttanut minkäänlainen perustelu lievästä oirekuvasta tai elämäntilanteeseen liittyvästä reaktiosta. Avun hakeminen katsottiin merkiksi siitä, että psyykkinen tasapaino oli siinä määrin häiriintynyt, että riski vakuutuksen antoon oli liian suuri. Tein myös lausuntoja asiakkaista, joiden hoitosuhde oli päättynyt. Tämä ei käytännössä muuttanut tilannetta vakuutuksen saamisen suhteen, sillä vakuutusyhhtiöt halusivat seurata potilaan vointia huolimatta ohi menneestä oireilusta.

Pitkään yksityislääkärijaksooni sisältyy monia luottamuksellisia hoitosuhteita, joissa asiakkaitani olivat erittäin hyvin toimeentulevat ja työelämässä menestyneet ihmiset, jotka kaipasivat hoidon lisäksi sparrausta elämän eri vaiheissa. Keskustelussa saattoivat olla työelämään, mutta myös yksityiselämään, liittyvät tapahtumat ja tunteet. Toisinaan vastaanottojen välillä oli vuosia, välillä tapaamisia oli tiheästikin. Yhteistä näille ihmisille oli se, että he eivät halunneet jakaa asioitaan kenenkään sellaisen ihmisen kanssa, johon he eivät voineet täysin luottaa. Usein tulkitsin asian niin, että keskeistä oli huoli heidän uskottavuutensa kärsimisestä, jos he eivät ikään kuin olisi selviytyneet muiden silmissä omin voimin. Nämä asiakkaat ottivat kuittini vastaan toteamalla, että eivät he tällä mitään tee, koska he eivät aio hakea käynneistä korvausta Kelasta tai sairausvakuutuksesta. Jälkiä ei haluttu jättää.

Vastaanottoa pitäessäni toki noteerasin em. asiat. Vakuutusyhtiöiden toiminta usein harmitti, yksityisen ihmisen oikeus hakea tukea omilla ehdoillaan tuntui luonnolliselta.

Tällä hetkellä, kun oma työura on johtanut minut takaisin julkiselle sektorille psykiatrian esimies- ja johtamistyöhön, nämä ilmiöt näyttäytyvät hieman toisessa valossa. Psyykkinen pahoinvointi on yhteiskunnassa lisääntynyt nopeammin kuin mikään muu sairastaminen. Vakavimpien mielisairauksien kehittyminen on selkeämmin sidoksissa perimään, mutta moninainen mielialahäiriöiden, ahdistuneisuushäiriöiden ja päihdesairauksien kirjo on usein yhdistettävissä kuormittaviin elämäntapahtumiin ja niihin liittyviin vaikeisiin tunteisiin, jotka ovat jääneet vaille huomiota. uskallan sanoa, että kaikki meistä joutuvat jossakin vaiheessa kohtaamaan haastavia elämäntilanteita. Miten me niistä selviydymme, vaikuttaa merkittävästi mahdollisuuksiimme hyvään elämään jatkossa.

Jos yhteiskunnassa on ainakin pinnan alla käsitys siitä, että avun ja tuen etsijät ovat heikkoja, eletään hyvin kovassa, vanhoillisessa ja itse asiassa valheellisessa maailmassa, joka ei perustu olemassa olevaan tietoon ihmisen mielestä.Sellainen ihminen, joka on vaikeassa tilanteessa joutunut hakemaan apua ja sitä saanut, voi yllätyksekseen huomata olevansa oleellisesti aikaisempaa vahvempi. Ymmärrys siitä, että seuraavan hankaluuden tullessa voikin hyvillä mielin turvautua muihin ja löytää uusia näkemyksiä ja toimintamalleja, tuo elämään rentoutta ja inhimillisyyttä. Ja tämä, jos jokin, suojaa psyykkiseltä sairastumiselta.

Uskallusta ja kykyä tunnistaa tunteita ja jakaa asioita toisten kanssa pitäisi opettaa ja harjoitella kodin liusäksi jo päiväkodissa ja koulussa, myöhemmin opiskeluissa ja työelämässä.

Käsittääkseni tähän on osin jo herättykin, ja erilaisia tunnekouluja toteutetaan ainakin varhaiskasvatuksessa, varmasti muuallakin. Mutta näitä taitoja täytyy harjoitella koko elämän ajan.Apuna tässä pitää olla myös ammattilaisia, jos lähipiirissä olevat ihmiset eivät jostakin syystä siihen kykeneviä.

Pikkuhiljaa asiat voivat muuttua. Eivät hetkessä, mutta hyvien kokemusten kautta. Työelämässä esimiesten ja johtajien suhtautuminen avun hakemiseen on kriittistä, ja se viitoittaa kulttuurin muutosta pitkälle eteenpäin. Vaikeuksien kautta yhdessä voittoon vai hammasta purren yksin selviytyen; siinäpä valinta tehtäväksi.

Terv. Tuula

11.6.2018

Olen aikaisemman työurani aikana työskennellyt 20 vuotta yksityissektorilla psykoterapeuttina hoitaen pääasiassa masennuspotilaita. Diagnoosikriteerin mukaan masentunut henkilö kärsii mielialan laskusta sekä tarmon ja toimeliaisuuden puutteesta. Kyky nauttia asioista ja tuntea niihin mielenkiintoa on heikentynyt, ja pienikin ponnistus johtaa uupumukseen. Lisäoireina voi olla keskittymiskyvyn ja itsetunnon heikkenemistä, syyllisyyden ja arvottomuuden kokemuksia, unihäiriöitä, itsetuhoisia ajatuksia, ärtyneisyyttä, ahdistuneisuutta, levottomuutta, ruokahaluttomuutta jne. Yleensä diagnoosi edellyttää, että oireita on esiintynyt vähintään kahden viikon ajan.

Lievän, keskivaikean ja vaikea-asteisen masennusjakson erottaminen toisistaan perustuu oireiden lukumäärään, laatuun ja vaikeusasteeseen.

Tämähän kuullostaa helpolta. Listataan asiat, lasketaan osumat ja diagnoosi on valmis.

Mitä vakavammasta sairaudesta on kysymys, sitä helpompaa diagnoosin teko usein onkin, koska oireet ovat silloin ilmeiset.

Lievemmissä häiriöissä asia ei aina ole niin yksinkertainen. Kuvitellaan tilanne, missä uneton ja alakuloinen henkilö tulee vastaanotolle apua hakemaan, ja oirekuva riittää masennusdiagnoosiin. Sitten aloitetaan mielialalääkitys ja kirjoitetaan potilaalle viikko sairauslomaa toivoen, että oireet alkavat helpottaa. Mutta entä jos kyseessä ei olekaan varsinainen masennus, vaan oireilun taustalla on ristiriitatilanne esimiehen kanssa, yksinäisyys, lapsen kouluongelmat tai mahdollisesti YT-neuvottelut työpaikalla ja uhka perheen taloudellisen tilanteen romahtamisesta? Nämä asiat olisi voitu saada keskusteluun, jos potilaalta olisi yksinkertaisesti kysytty, onko elämässä jotakin ajankohtaisia kuormitustekijöitä.

Kun oireille annetaan masennus-nimike sen sijaan, että päästäisiin heti alkuun keskustelemaan taustalla olevista muista elämän vaikeuksista, on uhkana henkilön ohjautuminen potilaan rooliin. Masennuksen hoito onnistuu huonosti, jos taustalla olevat uhkatekijät eivät helpota. Mitä kauemmin aikaa kuluu potilaan roolissa ja mahdollisesti sairauslomalla, sitä vaikeampaa paluu arkeen on. Masennuksesta tulee lupa välttää hankalia asioita, eikä toipuminen silloin näyttäydy houkuttelevana vaihtoehtona. Kyse ei ole siitä, että henkilö itse aktiivisesti päättäisi toimia näin, systeemi vain vie tilannetta ja mahdollistaa asioiden kehittymisen siihen suuntaan. Jo kuukauden – kahden sairausloman jälkeen paluu työelämään vaikeutuu merkittävästi. Tämän vuoksi masennus-diagnoosia ei pitäisi asettaa heppoisin perustein ilman riittävän laajaa ja monipuolista perehtymistä potilaan elämäntilanteeseen ja oireisiin.

Kun masennus-diagnoosi sitten asetetaan asianmukaisesti, hoidon pitäisi alkaa heti. Lääkityksen tarve pitää harkita, lisäksi erilaiset psykoterapian muodot ovat tärkeitä. Valitaanpa sitten mikä tahansa terapian muoto ja suuntaus, keskeistä hoidossa pitäisi olla toiminta- ja työkyvyn palauttaminen / ylläpitäminen.

Muistan yhä erään psykoterapiaopettajani tokaisun koulutusajaltani 90-luvulta. Hän totesi, että tärkeintä hoidossa on potilaan itseymmärryksen lisääntyminen, toimintakyvyn palautuminen sitten tapahtuu, jos on tapahtuakseen. Noudatin tätä ajatusta aluksi itsekin, ts. en fokusoinut hoidossa erityisesti toimintakykyyn.  Harmikseni joudun myöntämään, että olen ollut tällä asenteella aiheuttamassa joidenkin potilaideni terapian epäonnistumisen. Mitä iloa on siitä, että potilas mahdollisesti ymmärtää oireidensa taustan, mutta hän ei kykene ottamaan oivalluksiaan käyttöönsä omassa elämässään toimintakyvyn palautumisen muodossa?

Mielestäni terapiasuuntaus ei ole oleellinen asia toipumisen kannalta, vaan kyse on enemmänkin siitä, että terapialle asetetaan selkeät tavoitteet. Tavoitteiden toteutumista arvioidaan säännöllisin väliajoin, ja tarvittaessa tehdään korjausliikkeitä. Jos apua ei ala tulla kohtuullisen ajan kuluessa, on uskallettava vaihtaa lähestymistapaa tai terapiamuotoa.

Meillä on olemassa mittareita, joilla psykoterapian tuloksellisuutta voidaan mitata, mutta niitä käytetään vielä harmittavan vähän. Terapiaprosesseja on turhaan mystifioitu, sillä todellisuudessa ihmisten ongelmat ovat varsin pitkälle samanlaisia. Ts. pelkäämme hylätyksi tulemista ja porukan ulkopuolelle joutumista, koemme häpeää ja syyllisyyttä asioista, jotka nekin ovat melko lailla yhteisiä kaikille. Olemme vihaisia ja pettyneitä, mutta emme uskalla näyttää tunteitamme ja tehdä omia ratkaisujamme elämässä.

Oma lukunsa ovat toki hyvinkin raskaat ja traumaattiset kaltoinkohtelun kokemukset, joita ei saa vähätellä.

Jos minä saisin toivoa, masennuksen ja ahdistuksen hoidosta rakennettaisiin yksi kansallinen projekti Pohjois-Karjala – projektin tyyliin. Siihen valjastettaisiin koko sosiaali- ja terveydenhuollon lisäksi laajasti mukaan ainakin sivistystoimi ja kolmas sektori, samoin yksityinen sektori soveltuvin osin. Nyt tarvitaan laajaa yhteistyötä ja tahtoa saada tämän hetken polttavin vitsaus, masennus, hallintaan, ja nuorten eläköityminen kuriin.

Terv. Tuula

Riihimäen Ketterän työntekijät

20.5.2018

Sairaslomat ovat lyhentyneet ja vähentyneet, samoin eläkkeelle jäädään iäkkäämpinä kuin aikaisemmin. Näin tapahtuu kaikissa muissa sairausryhmissä, mutta ei mielenterveyshäiriöissä. Siellä sairauslomat ovat lisääntyneet, samoin eläköityminen. Usein puhutaan nuorista ihmisestä, jopa alle 30-vuotiaista.

Lehtien palstoilta olemme jo vuosia tottuneet lukemaan tarinoita masentuneista ihmisistä, jotka eivät ole saaneet kipeästi kaipaamaansa hoitoa, vaan heidät on ohjattu viikkoja, jopa kuukausia kestäviin jonoihin. Sairaalapaikkoja on vähennetty sillä lupauksella, että avohoitoa vastaavasti kehitetään.  Ei ole kehitetty, ei ainakaan systemaattisesti ja riittävästi. Näin voidaan varmasti todeta, kun tarkastellaan noita alussa mainittuja lukuja. Monenlaisia hankkeita on kyllä ollut, mutta ne eivät ole johtaneet pysyviin, uusiin toimintamalleihin, joilla oikeasti pystyisimme taistelemaan lisääntyviä sairauslomia ja eläköitymisiä vastaan.  Viime vuosina, erityisesti viellä viime vuonna, nuorisopsykiatrian lähetemäärät ovat merkittävästi lisääntyneet, ja lastenpsykiatria seuraa vanavedessä.

Olen seurannut mielenterveyshäiriöiden kirjoa psykiatriksi ja psykoterapeutiksi valmistumisen  jälkeen pitkään yksityispsykiatrin, mutta sittemmin myös perusterveydenhuollon psykiatrin, yliopistosairaalapsykiatrin ja nyt viimeksi keskussairaalapsykiatrin näkökulmista. Nähdäkseni masennus ja ahdistus ovat melko lailla eri asioita eri tasolla hoito-organisaatioita.

Lievät vaikeudet ilmenevät perusterveillä ihmisillä arjen vastoinkäymisten ja ihmissuhdeongelmien yhteydessä. Nämä ovat normaaliin elämään liittyviä asioita, joita kaikki ihmiset kohtaavat. En haluaisi  edes ryhtyä diagnosoimaan näitä psykiatrisilla diagnooseilla. Monet ihmiset selviävät näistä koettelemuksista ystävien tuella, mutta kaikki eivät koe mahdollisena jakaa henkilökohtaisia asioitaan muille. Silloin työterveyshuollossa tai perusterveydenhuollossa pitäisi olla nopeasti saatavilla ammattilaisia, jotka kykenevät olemaan avuksi. Tähän ei tarvita erityistason psykiatrista koulutusta, vaan toiminnan pitäisi kuulua kaikkien terveydenhuollon ammattilaisten toimenkuvaan. Tämä pitäisi ilman muuta nykyistä paremmin huomioida koulutuksessa, jotta keinot kohdata näitä asiakkaita olisivat kaikkien käytössä (mm. ohjaus nettivälitteisiin terapioihin, lyhyet hoitointerventiot). Samalla systeemillä pitäisi jatkossa hoitua myös lieväasteiset masennus- ja ahdistushäiriöiksi diagnosoitavat tilanteet. Eihän lieväasteisia somaattisiakaan ongelmia lähetetä heti ko. alan erikoislääkäreiden hoitoon. Psykiatristen sairaanhoitajien sijoittaminen perustasolle yleislääkäreiden työpareiksi on mielekästä toimintaa. Samalla hoitajat kykenevät opastamaan perustason työntekijöitä psyykkisten ongelmien kohtaamisessa. Mikäli näitä asiakkaita siirretään suoraan psykiatrisen organisaation asiakkaiksi, ongelmat saavat aivan väärät mittasuhteet.  Jonot psykiatrialle kasvavat, eikä erikoislalalla pystytä keskittymään niihin asiakkaisiin, jotka ovat selkeästi psykiatrisen erikoissairaanhoidon tarpeessa. Vaikeudet psykiatrisoidaan, vaikka tässä vaiheessa kyse on etupäässä vielä paljon muusta. Jos ongelmia  ei varhaisessa vaiheessa hoideta asianmukaisesti, ne voivat toki ajan kanssa kasaantua ja alkaa muuttua vakavammiksi vaikeuksiksi. 

Mikäli perustason työntekijät yrittämisen jälkeen kokevat, että asiakkaan kohdalla on kyse jostakin vakavammasta, hänen tilateensa on syytä nopeasti arvioida moniammatillisessa hoidon / palvelutarpeen arviointiyksikössä. (Mainittakoon, että päivystyksellistä arviota / hoitoa tarvitsevat potilaat ohjautuvat hoitoon päivystyslähetteellä ) Olemme Kanta-Hämeessä kehittäneet tähän erityisen arviointimallin, joka on nimetty Ketteräksi. Riihimäellä Ketterään osallistuu työntekijöitä  perusterveydenhuollon mielenterveys- ja päihdeyksiköstä, erikoissairaanhoidosta sekä kaupungin aikuissosiaalityöstä. Asiakas osallistuu itse arvion tekoon sähköisten arviointialustojen avulla. Ajan Ketterään saa yhteydenoton jälkeen 5 päivän kuluessa. Moniammatillisen tiimin turvin asiakkaan tilanne on mahdollista arvioida laaja-alaisesti. Ketterä-arvio voi toimia konsultaationa perustasolle, sitä kautta voidaan ohjata asiakas myös viiveettä psykoterapia-arvioon tai erikoissairaanhoitoon tutkimusjaksolle.  Ketterä-toiminta on aloitettu myös Hämeenlinnassa, mutta siellä se tuotetaan erikoissairaanhoidon ja sairaalasosiaalityön voimin perustason mielenterveys-ja päihdetyön jäätyä valitettavasti pois toiminnasta. Nähdäkseni Ketterä-tyyppisen toiminnan tärkeä tavoite on saada tehtyä nopeasti laaja-alainen arvio ja tarpeenmukainen hoitosuunnitelma. Fokusoidut lyhytpsykoterapiat, pidemmät kuntoutuspsykoterapiat ja tarvittaessa ohjaus erikoissairaanhoidon tutkimusjaksolle ovat kaikki seikkoja, joilla pyritään ohjaamaan asiakas oikeaan hoitoon ja samalla ehkäisemään tilanteen kroonistuminen. Mainittakoon, että toistaiseksi psykoterapiapalveluja on Kanta-Hämeessä ja uskoakseni koko maassakin saatavana liian vähän.

Ketterän kautta erikoissairaanhoitoon ohjautuvien potilaiden tulisi olla selkeästi psyykkisesti sairaita, tai ainakin epäily sairaudesta pitäisi olla vahva. Tutkimusjakson läpiviemiseen ja diagnoosin tekoon tarvitaan erityiskoulutettua henkilökuntaa, samoin sairaalaosastojen toiminnan ylläpitämiseen.  On varmasti totta, että aikoinaan psykiatrisilla osastoilla on hoidettu melko lieviäkin masennus- ja ahdistuspotilaita. Näin ei kuitenkaan ole enää. Tuo mantra, että vähennetään sairaalapaikkoja ja lisätään avohoitoa ei ole enää tätä päivää. Sairaaloissa hoidetaan hengenvaarassa olevia masennuspotilaita, joille avohoito ei ole vaihtoehto.

Toistaiseksi vielä psykiatrialla pärjäämme, mutta psykiatrikunta on tulevina vuosina uhkaavasti eläköitymässä, eikä uusia tule samassa suhteessa lisää. Vakaa uskoni on, että lääkärit kiinnostuvat jatkossa myös psykiatriasta, mikäli he saavat hoitaa tähän erikoisalaan kuuluvia potilaita. Valitettavasti psykiatriaan sotketaan helposti koko psyykkisen oireilun kirjo pienistä murheista akuutteihin psykooseihin. Psykiatrian toimiala näyttäytyy nuorille lääkäreille sekavana ja vaikeasti hallittavana kokonaisuutena, missä lääkäreillä pitäisi olla vastaus kaikkeen mahdolliseen maan ja taivaan välillä. On tietysi tärkeää, että kaikilla oireilutasoilla potilaat saavat hyvää hoitoa. Tämä edellyttää sitä, että perustaso kantaa vastuunsa niistä asiakkaista, jotka heille kuuluvat, ja psykiatrit keskittyvät psykiatrisiin sairauksiin.

En tässä kirjoituksessani ole käsitellyt ennaltaehkäisevää mielenterveystyötä, joka on toki hyvin merkittävä sarka, ja johon varsinkin nuoremmissa ikäluokissa pitäisi satsata oleellisesti nykyistä enemmän.

Yt. Tuula

Leposide-eristys Kanta-Hämeen Keskussairaalan psykiatrian päivystysosastolta

6.5.2018

Psykoosi kuullostaa monen, jopa terveydenhuollon ammattilaisen, korvissa pelottavalta ja ahdistavalta sanalta. Kuka sairastuu psykoosiin ja miksi? Miltä se näyttää ja tuntuu?

Siemen psykoosisairauteen voi alkaa itää jo raskaudenaikaisen infektion seurauksena (niin kuin itse asiassa monen somaattisenkin sairauden kohdalla). Tiedetään myös, että osassa psykoosisairauksia taustalla on geneettinen alttius (ja jälleen, samoin on somaattisissakin sairauksissa). Myös lapsuuden ja nuoruuden aikaiset stressaavat elämänkokemukset voivat pahimmillaan johtaa psykoosisairauden kehittymiseen (ja samaiset kokemukset voivat altistaa somaattisten sairauksien puhkeamiseen). Usein jonkinlaisia  oireita, kuten vetäytymistä sosiaalisista suhteista, ahdistus- ja masennusoireita, lisääntynyttä päihdekäyttöä, keskittymiskyvyttömyyttä, outoja ajatusrakennelmia ym. on jo ennen varsinaisen psykoosin puhkeamista.

Akuutti psykoosi on yleensä psykiatrinen kriisitilanne. Kokemus itsestä yksilönä hämärtyy, ja mieleen voi tunkeutua esim. vieraiden ihmisten käskeviä ja arvostelevia ääniä. Samoin tunne, että muut voivat ajatuksillaan vaikuttaa minuun ja minä heihin vaikka televison  välityksellä, on tavallinen.

Akuutissa psykoosissa olevan ihmisen käytös muuttuu. Hän saattaa tehdä toistuvia rikosilmoituksia häntä vainoavista ihmisistä. Päänsisäiset äänet voidaan tulkita naapureiden aiheuttamiksi. Ongelmaa voidaan yrittää ratkaista soittamalla musiikkia kovaa, jotta äänet häviäisivät, tai valittamalla isännöitsijälle häiriön aiheuttajista. Ahdistavat kokemukset vievät yöunet, ja tämä on omiaan vain pahentamaan tilannetta.

Psykoosisairaiden ihmisten haasteena on usein, että potilas ei itse koe olevansa sairas, vaan ongelman nähdään tulevan ympäristöstä. Näin olleen aikaisemmin määrätyt lääkkeet jätetään helposti käyttämättä. Tämä on osa sairauden luonnetta eikä suinkaan potilaiden ilkeyttä. Kuka nyt käyttäisi lääkettä, jos ei koe olevansa sairas? Psykoosioireiden poistaminen tai lievittäminen on kuitenkin tärkeää, ja siksi välillä joudutaan turvautumaan tahdonvastaiseen hoitoon sairaalassa. Äärimmäisessä tilanteessa potilas voi psykoosioireidensa vuoksi olla itsetuhoinen, tai pelko ympäristöä kohtaan voi eskaloitua väkivaltaisena käytöksenä. Mikäli näitä tilanteita ei saada hoidettua asianmukaisen lääkityksen ja vuorovaikutuksen keinoin, voidaan joutua turvautumaan joko huone-eristykseen tai sitten lepositeisiin (kts. kuva).

Yllä oleva kuvaus on rankasti yleistetty. Oirekuvia on yhtä monta kuin potilaitakin, mutta ehkä tästä saa jotakin ideaa siitä, mitä psykoosissa tapahtuu. Oleellista on kuitenkin se, kuinka vakavasti psyykkisesti oireileviin ihmisiin suhtaudutaan.

Potilaat muistavat! Välillä voi tuntua, että akuutissa psykoosissa oleva ihminen ei kykene ottamaan mitään vastaan omien sairaiden ajatustensa keskellä. On kuitenkin osoitettu, että potilaat muistavat hyvinkin selvästi, mitä heille on sanottu ensiavussa tai eristystilanteissa, tai miten heihin on suhtauduttu. Lääkitys on ensiarvoisen tärkeä hoito psykoosissa, mutta yhtä tärkeää on saada aikaan vuorovaikutus potilaan kanssa. Joku viisas opettajani on joskus sanonut, että hoitavan ihmisen tärkein tehtävä on houkutella potilas pois psykoottisesta maailmasta takaisin kokonaiseksi itsekseen. Tässä prosessissa potilaan omaiset ovat myös äärimmäisen tärkeä tuki.

Psykiatrisiin sairauksiin ja potilaisiin liittyy vahva stigma. Sairauksia ei ymmärretä, ja potilaita pelätään ja kartetaan. Kuitenkin arvostava inhimillinen kontakti on se, mitä toipumiseen tai tilanteen hallintaan saamiseen tarvitaan.  Ihan jokaiselta meiltä, ei vain terveydenhuollon ammattilaisilta. Kokemus itsestä arvokkaana yksilönä antaa hyvän lähtökohdan kuntoutumiselle.

Tieto poistaa väärinkäsityksiä ja pelkoa. Siksi haluan raottaa psykoosisairauksien salaisuuksien verhoa. Ne ovat sairauksia muiden joukossa, ja ne ansaitsevat tulla hoidetuiksi aivan samalla pieteetillä kuin muutkin vakavat sairaudet.

Terv. Tuula

1.5.2018

Psykiatrian ylilääkärin välillä tuskainenkin työ on yrittää löytää psykiatrian eri erikoisalojen virkoihin tekijöitä.  Kateellisena kuuntelen ruokasalissa operatiivisten alojen ylilääkäreitä, joilla on useamman vuoden jono erikoistuvia tulossa töihin. Olen itse valmistunut lääkäriksi 1987. Orientoivan vuoden jälkeen lähdin heti erikoistumaan psykiatriaan. Tuolloin jokaiseen virkaan oli useita hakijoita, ja yliopistovuosi tehtiin usein sijaisuuksia keräämällä.  Harvat meistä saivat yliopistosairaalasta erikoistuvan lääkärin viran. Mikä sitten on muuttunut noista vuosista?

Mieleen nouseen yksi iso muutos, joka liittyy lääketieteellisen tiedekunnan valintakokeisiin. Fysiikan rooli pääsykoetehtävissä on merkittävästi lisääntynyt, samaan aikaan psykologia pääsykoeaineena on poistunut. Ei voi välttyä ajatukselta, että tämä vaikuttaa jossakin määrin opiskelemaan päässeiden intrsesseihin erikoisalaa valittaessa. Sankarilääkärit tv:ssä ovat poikkeuksetta ihmisen hengen pelastavia kirurgeja tai akuuttilääkäreitä, ja reality-sarjoissa seurataan päivystyspoliklinikan intensiivisiä tapahtumia ja tunnelmia. Psykiatristen sairauksien akuuttitilanteet sotkevat kiireisen päivystyksen toimintaa, koska potilaiden haastattelu ja arvio vie pidemmän ajan. Samoin psykiatria sotketaan usein tilanteisiin, missä sitä ei juuri ole, kuten esim. aggressiiviset ja vahvassa humalatilassa olevat potilaat tai sosiaalityöhön liittyvät kysymykset.

Mieleeni tulee parikin kollegan kertomaa tilannetta, missä töihin terveyskeskukseen on houkuteltu sillä, että siellä ei tarvitse hoitaa ollenkaan mielenterveys- tai päihdepotilaita. Näissä paikoissa on ollut hyvä perustason mielenterveys- ja päihdeyksikkö, johon nämä potilasryhmät on ulkoistettu. Kyse ei siis ole ollut asianmukaisesti hoidetusta konsultoinnista terveyskeskuslääkäreille niin, että he oppisivat paremmin kohtaamaan ja hoitamaan mielenterveys- ja päihdepotilaita. Jos esimies / rekrytoija suhtautuu mielenterveys- ja päihdepotilaisiin niin, että paras ratkaisu perustasolla on siirtää heidät pois perusvastaanotoilta, ei liene kummallista, että terveyskeskuslääkäreiden osaaminen ja sitä kautta myös kiinnostus oppia jää puutteelliseksi.

Maakunta- ja Soteuudistuksen vuoksi eri potilasryhmien hoitoketjut ovat nyt tiiviissä tarkastelussa.  Tämän myötä psykiatriaa erikoisalana on soviteltu myös sosiaalipalveluiden yhteyteen. Tässä unohdetaan helposti, että psykiatriset sairaudet ovat jotakin aivan muuta kuin sosiaalityötä. Niiden sijoittuminen terveyspalveluihin muiden erikoisalojen kanssa on ensisijaisen tärkeää, jos halutaan pitää kiinni psykiatreista, jotka osaavat ja haluavat hoitaa sairauksia. Ennaltaehkäisevä työ on tärkeää, mutta se ei ole psykiatriaa. Lievät sairaudet kuuluvat niin somaattisten kuin psykiatristen ja päihdesairauksienkin osalta perustasolle nyt ja jatkossakin, toki konsultaatioiden tuella.

Psykiatrisen opetuksen pitää katsoa peiliin. Olemmeko tehneet kaikkemme, että psykiatriset alat saisivat opiskelijat kiinnostumaan meistä? Onko opetus vuorovaikutteista ja osallistavaa? Pidämmekö ensimmäisissä työpaikoissa olevista kandeista hyvää huolta kattavan perehdytysohjelman ja hyvän johtamisen avulla? Otammeko heidät työyhteisöön mukaan tasa-avoisina kollegoina? Haastan myös psykiatrian ylilääkärit tiedottamaan alastamme nykyaikaisin keinoin. Meidän pitää näkyä ja kuulua, jos haluamme olla voittajia taistelussa hyvistä tulevista kollegoista! 

Terv. Tuula